Sademetsä ja sen alkuasukkaat ovat kiehtoneet kirjan kirjoittajaa, norjalaista Anders C. Kroghia jo pienestä pitäen. 23-vuotiaana hän päättää lähteä tekemään unelmastaan totta. Anders ostaa menolipun Peruun, toiveenaan löytää Amazonista alkuperäiskansa, joihin tutustua ja joiden luona voisi mahdollisesti jopa asua.
Matkasta syntyi tämä kirja - Jaguaarin voima. Kirja on tositapahtumiin perustuva tietokirja, mutta samalla myös ihan mieletön seikkailukirja, joka pitää jännityksessä loppuun saakka.
Paljastan jonkin verran kirjan tapahtumia, joten niiden jotka haluavat säilyttää kaiken jännityksen, ei kannate lukea tämän enempää, vaan suosittelen tarttumaan suoraan itse kirjaan. Ei ole kuitenkaan syytä huoleen, sillä keskityn oikeastaan kertomaan enemmänkin kirjassa esiintyvistä intiaaneista, kuin varsinaisia tapahtumia.
Matka alkaa Perun Iquitosista, joka on keskellä Koillis-Perun viidakkoa sijaitseva suurkaupunki. Kaupungissa on yli 400 000 asukasta ja se on maailman suurin kaupunki, jonne ei ole tie- tai junayhteyttä. Sinne pääsee vain laivalla Atlantilta tai lentokoneella.
Andersia kiinnostaa erityisesti Amazonin Javarijoen laakso, jossa tiedetään olevan useita intiaaniryhmiä, joilla ei ole säännöllisiä yhteyksiä ulkomaailmaan. Mutta Andersille käy ilmi, että Iquitosin viidakkoretkien järjestäjät eivät tiedä niistä seuduista juuri mitään. Hän saa kaikkialla torjuvia vastauksia ja pään pyörittelyä. Matkat viidakkoon kestävät monia viikkoja ja alkuperäisasukkaita luonnehditaan villeiksi, joista kannattaa pysyä erossa.
Lopulta hän kuitenkin törmää erääseen Perun armeijan everstiin, Moisesiin, jolle Javarin laakso on tuttu, ja joka lupaa lähteä Andersille oppaaksi. Moises on ollut myös tekemisissä intiaanien kanssa, joita kutsutaan kissakansaksi, ja hän lupaa viedä Andersin heidän tykö.
Retken onnistumisen kannalta eversti neuvoo Andersia ottamaan mukaansa pari machetea, koska hänen mukaansa edes kokenut viidakkomies ei selviä sademetsässä ilman machetea. Vain alkuasukkaat pärjäävät ilman machetea. Toinen juttu ovat muovihelmet. Moisesin mukaan ne ovat intiaaneille kuin timantteja ja niitä annetaan heille lahjaksi. Kissakansa arvostaa lahjoja.
Anders vastustaa muovihelmiä, koska hän haluaa viedä mukanaan mahdollisimman vähän omasta maailmasta, ja hänestä on myöskin on ikävä ajatus ostaa ystävyyttä. Moises kuitenkin saa hänet vakuutettua, koska lahjoista voi olla suurta apua, mikäli haluaa tulla hyväksytyksi intiaanien keskuudessa.
Viimein Anders ja Moises pääsevät matkaan. Ensimmäinen kiintopiste on armeijan raja-aseman kylä, jonne he lentävät lentokoneella. Raja-asemalta matka jatkuu moottoriveneellä pitkin Javarijokea yhä syvemmälle viidakkoon.
He ohittavat monia intiaani- ja mestitsikyliä, joissa koko kylä on rantatörmällä ihmettelemässä. Anders, vaalea norjalaispoika, gringo, herättää huomiota. Häntä luullaan lähetyssaarnajaksi, mikä herättää intiaaneissa inhoa, ja se harmittaa Andersia. Kaikista viimeisimpänä hän haluaa tulla leimatuksi lähetyssaarnajana, koska vastustaa heitä myös itse.
Ohittaessa intiaanikyliä Anders panee merkille heidän vaatetuksensa, länsimaisia shortseja ja t-paitoja, mikä on merkki siitä, etteivät he eläneet eristyksissä, vaan pitivät yhteyttä muuhun maailmaan.
Lopulta he saapuvat kissakansan kylään, joka on jo huomattavasti aikaisempia kyliä villimpi. Suurin osa ihmisistä on ilkosen alasti. Joillakin miehillä on vyötäröllä naru, jonka he ovat kietoneet esinahan ympärille niin, että se nostaa peniksen ylös vatsaa vasten. Naisilla töröttää nenästä pitkiä korsia ja leukaan on lävistetty vahvempi putkilo. Kaikilla paitsi lapsilla on tatuoidut kasvot. Naisten alapäät ovat karvattomia, mikä huvittaa eversti Moisesia.
Villiydestä huolimatta myös kissakansalla on joitakin länsimaisia vaatteita, mikä kertoo heidän yhteyksistään muuhun maailmaan. Kylän isähahmolla on jopa kumisaappaat, mitkä ovat hänelle niin isot, että asteleminen näyttää vaikealta.
Moises ja Anders, samoin kuin kissakansa, ovat kohtaamisesta jännittyneitä. Kissakansa säikähtää erityisesti valkoista Andersia. Mutta kun hän avaa reppunsa, paljastaa muovihelmet ja hokee Moisesilta oppimaansa ainoa sanaa minkä osaa kissakansan kielellä, kombo, eli ystävä, tunnelma muuttuu ja kissakansa alkaa hymyillä. Naiset tarttuvat varovaisesti helmipusseihin, jotka panevat sitten innokkaasti kiertämään.
Kumisaapasmies pysyy kuitenkin vakavana, ja kun Anders huomaa hänen katsovan haikeasti veneessä olevaa machetea, hän päättää antaa sen miehelle lahjaksi. Ele saa kumisaapasmiehen tyytyväiseksi ja alun jännitys raukeaa.
Andersin ja Moisesin annetaan jäädä kylään asumaan kumisaapasmies Esheshen taloon. Moises lähtee muutaman viikon päästä paluumatkalle, mutta Anders on niin ihastunut kissakansan elämään, että haluaa jäädä, ja kylän yhteisellä suostumuksella hänen myös annetaan jäädä.
Kissakansa kutsuu itseään matses, mikä tarkoittaa ihmistä, ja heidän kielensä on ihmisten kieltä, matsesia. Matsesien kieli kuulosti aluksi Andersin korvissa aggressiiviselta ja hän ehtii jo luulla, että he olivat jatkuvasti jokseenkin kiukkuisia, mutta huomasi pian, että he puhuivat samalla sävyllä myös hymyillessä. Hiljalleen hän kuitenkin tottui äänensävyyn.
Minulle itselleni tuli mieleen jotkut aasialaiset kielet, joiden sävy kuulostaa myös joskus aggressiiviselta. Tiettyjen äänensävyjen tarkoitukset eivät ole näköjään niin universaaleja, kuin esimerkiksi kasvojen elekieli.
Anders tuntui oppivan matsesien parissa melko hyvin heidän kieltään ja tuli perusasioissa toimeen. He käyttivät Esheshen kanssa myös paljon merkkikieltä. Myöhemmin hän tutustui erääseen kyläläiseen, joka osasi jonkin verran espaniaa, kuten myös Anders, ja tämän tuttavuuden ansiosta hänelle avautui matsesien elämästä ja historiasta vielä paljon enemmän.
Kirjaa lukiessa voi oppia myös itse matsesien kieltä, sillä se tulee siinä hyvin esille. Hauska juttu, minkä Anders kohtaa matsesien kielessä, ovat numerot. Käy ilmi että matsesit laskivat vain kolmeen, ja siitä suuremmat luvut olivat datpeing, eli monta. Esheshellä oli, datpeing, monta vaimoa. Kun Anders yritti udella lukua pystyyn nostettujen sormien avulla, hän sai sen käsityksen, että vaimoja olisi kuusi.
Myöhemmin käy kuitenkin ilmi, että Esheshellä oli kaiken kaikkiaan jopa seitsemän vaimoa. Datpeing, monta, tarkoitti myös samaa kuin tarpeeksi. Heille paljon oli tarpeeksi. Esheshellä oli siis tarpeeksi vaimoja. Samoin kuin Andersista, myös minusta tässä oli jotain tosi hienoa. Esheshen yhteisö eli ja voi hyvin, vaikka he eivät osanneet laskea kuin kolmeen. Yksinkertaista ja kaunista.
Matsesit asuivat pienissä yhteisöissä pitkin Javarin laaksoa. Andersin yhteisöön kuului noin 50 matsesia. He olivat rakentaneet talot luonnonmateriaaleista metrin korkuisten paalujen päälle. Taloissa oli huoneita ja katoista riippui riippumattoja. Yhdessä huoneessa oli tulisija, mikä oli tietenkin keittiö. Lattialla oli punottuja mattoja ja seinänvierustoilla pitkiä puunrunkoja istuimina. Nurkassa saattoi nojata tyylikäs jousi ja nippu nuolia.
Joidenkin länsimaalaisten vaatteiden ja muovihelmien lisäksi heillä oli joitakin metallisia astioita, macheteja, ja Esheshellä myös kivääri, muttei patruunoita. Näitä tavaroita he olivat saaneet lähetyssaarnaajilta tai raja-asemalla vaihtokauppana esimerkiksi savustetusta villisiasta.
He myös innostuivat ruinaamaan Andersilta tavaroita. He pitivät länsimaalaisia tavaroita jotenkin maagisina. Se oli surullista, koska mitä enemmän he saivat länsimaisia tavaroita, sitä enemmän he unohtaisivat omaa meininkiä. Anders toteaakin, että kun perinteinen elämäntapa unohtuu, he menettävät vapautensa. He tulevat riippuvaisiksi tavaroista ja huomaavat, että niiden hankkiminen ei ole niin yksinkertaista, kuin mitä he ovat lähetyssaarnajien heitä lahjoessaan oppineet.
Tulen tekeminen ilman tulitikkuja, puukeppiä pyörittämällä, kävi heiltä käden käänteessä, mutta heillä oli myös tulitikkuja. Niitä oli ilmeisesti vain rajallisesti, koska vanhoja hiilloksia hyödynnettiin. Kekäleitä saatettiin kantaa palmunlehvärepussa jopa metsästysretkillä.
Aluksi moni kyläläisistä suhtautui Andersiin varautuneesti. Lapset jopa pelkäsivät häntä, eikä ihme, sillä vaalea norjalaispoika näytti heidän silmissään varmasti aika oudolta. Myös monet aikuiset olivat epäiröivällä kannalla.
Anders kuitenkin voitti hiljalleen heidän hyväksyntänsä yrittämällä käyttäytyä mahdollisimman samalla tavalla kuin he. Hänelle esimerkiksi tarjottiin alussa syödessä paikka penkiltä ja annettiin haarukka, kun kylän väki söi lattialla käsin, mutta Anders päätti tehdä samoin. Lopulta hän luopuu jopa shortseista ja sitoo peniksen narulla vatsaan, niin kuin muutkin matses-miehet. Myöskin hänen antamansa muovihelmet ja muut tavarat edesauttavat tuttavuuden syntymistä.
Tuli mieleen, että matsesien suhtaumisessa Andersiin näkyy ihan sama kuvio, kuin mitä meidän suhtautumisemme on esimerkiksi maahanmuuttajiin - muukalaisiin. Heihin suhtaudutaan varauksellisesti, mutta mitä enemmän he ovat meidän kaltaisiamme, sitä paremmin heidät hyväksytään. Pelkäämme erilaisuutta, millä lienee ymmärrettävät evoluutiopsykologiset juurensa varmasti jossakin hyvin kaukana.
Matsesit hankkivat ruokansa pääosin metsästämällä, kalastamalla ja keräilemällä, mutta heillä oli myös maniokki- ja banaaniviljelmä. Työn ja vapaa-ajan välillä ei ollut eroa, kaikki oli yhtä ja samaa elämää. Aamulla noustiin auringon mukana. Ensimmäiseksi sytytettiin tuli edellisen illan hiilloksilla, sitten peseydyttiin joessa ja haettiin vettä lähteestä. Metsästä kerättiin kuivia oksia. Toiset keräsivät pähkinöitä, marjoja ja hedelmiä. Miehet saattoivat kokeilla myös metsästysonnea. Saalis jaettiin tasapuolisesti. Marjoja, pähkinöitä ja hedelmiä naposteltiin aina pääateriaan saakka, mikä nautittiin milloin mihinkin aikaan. Matsesien ruokavalio oli pääosin liha- ja kala voittoista.
Aamutoimien jälkeen perhe kokoontui, jossa neuvoteltiin mitä tulevana päivänä tehtäisiin. Perheillä oli myös tapana kierrellä naapuritaloissa tarjoamassa apua, vaikkapa talon katon korjaukseen. Silti suurimman osan päivästä he vain juttelivat, seurustelivat ja pitivät toisistaan huolta.
Naiset puuhasivat seurustellessa silti yleensä aina jotakin hyödyllistä - punoivat koreja, kalaverkkoja, mattoja ja riippumattoja. Kaikki tehtiin metsästä haetuista materiaaleista ja kädentaidot olivat hallussa. Vanhan matses-naisen käsittelyssä esimerkiksi kasvin lehdestä saattoi syntyä hetkessä kestävää narua. Kaikki tällaiset on kuvattu hyvin kirjassa.
Anders ei hallinnut miesten töitä, eikä myöskään useimpia naisten töitä, mutta viljelyksillä hänestä oli jotakin hyötyä. Tosin, vaikka hän oli muita isokokoisempi, hänellä oli vaikeuksia kantaa yhtä suuria taakkoja kuin kylän naiset kantoivat. Anders puuskutti uupuneena, kun pienet naiset sipsuttivat kevein jaloin hänen ympärillä. Tämä oli matseseista hauskaa.
Andersin edesottamukset herättivät muutenkin matsesien parissa hilpeyttä. Heistä oli tavattoman hauska nähdä, kun Anders joutui taistelemaan sellaisten tehtävien kanssa, mitkä olivat heille jokapäiväisiä. Toisinaan he nauroivat katketakseen - ja Anders yhtyi nauruun. Anders toteaa, että nämä kohtaukset vahvistivat heidän siteitä, vaikka hänestä ei ollut heimolle juuri mitään hyötyä.
Andersin mielestä yhteisö vaikutti tasa-arvoisemmalta, kuin se missä hän oli itse varttunut. Työt olivat jakaantuneet kohtalaisen tasapuolisesti ja kaikkea työtä arvostettiin. Viljelyksille osallistuivat sekä miehet että naiset. Naiset keräsivät yleensä marjoja, hedelmiä, pähkinöitä, termiittejä ja polttopuita, kun taas miehet lääkekasveja, rakennustarpeita, hunajaa ja pihkaa, mitä he käyttivät lampuissaan.
Miehet vastasivat pääosin metsästyksestä ja kalastuksesta, mutta myös naiset osallistuivat niihin. Naiset eivät ampuneet jousella, mutta saattoivat esimerkiksi antaa viimeisen iskun miehen haavoittamalle eläimelle. Usein naiset vainusivat ja jäljittivät eläimet. Naiset myös osallistuivat nylkemiseen.
Sukupuolella ei ollut myöskään väliä, kun tehtiin tärkeitä päätöksiä. Kaikki kylän aikuiset osallistuivat keskusteluihin, eikä kenelläkään ollut suurempaa päätösvaltaa kuin muilla. Esheshe oli yksi kylän vanhimmista, häntä kunnitoitettiin, häneltä kysyttiin neuvoa ja hänen mielipiteitään arvostettiin, mutta hänelläkään ei ollut lupaa määrätä muiden elämästä.
Aina sanotaan, että kommunismi on hieno ajatus, mutta se ei toimi, koska näkihän sen miten Neuvostoliiton kävi, mutta koskaan ei mainita, miten Esheshen, ja lukuisten muiden vastaavien kylien on käynyt. Ei ihminen ole niin itsekäs, etteikö kommunismi voisi joillakin toimiakin. Jos meistä ei ole siihen, se ei tarkoita ettei kenestäkään muustakaan ole. Joistakin on, joten nostetaan heille hattua. Ei kai se ole sen kummempaa.
Matsesit olivat yhteydessä metsään sekä fyysisesti että henkisesti. He käyttivät erästä vihreää jauhetta, nynyä, päästäkseen yhteyteen metsän kanssa ja saadakseen sitä kautta tietoa, neuvoa ja apua, milloin mihinkin, mutta useimmiten metsästämiseen. He saattoivat esimerkiksi kysyä metsältä missä olisi saalista. Myös aikaisemmista uhreista kiitettiin ja niiden kärsimyksiä pahoiteltiin.
Nynyä vedettiin illanistujaisissa niin, että toinen puhalsi bambuputkella sitä suoraan toisen sieraimeen. Kun Anders osallistui nyny-istuntoon ensimmäistä kertaa, hän seurasi aluksi toimitusta sivusta, ja huomasi että annoksien vetäminen näytti hyvin tuskalliselta, mutta päätti siitä huolimatta kokeilla. Kuten muutkin, Anders meni puhalluksesta ihan tööttiin ja siitä seurasi valtavat tuskat. Anders kertoo ettei ollut koskaan tuntenut niin suurta kipua ja tuskaa.
Matsesmiehet saattoivat vetää useita annoksia ja törröttivät omissa maailmoissa pitkälle yöhön. Andersille riitti pari annosta ja lopulta hän vetäytyi pitkäkseen lattialle. Häntä pyörrytti ja oksetti ja sydän hakkasi niin että korvissa jylisi. Silmät suljettuaan hän vaipui kuitenkin metsän maailmaan ja näki värejä ja epäämääräisiä eläinhahmoja. Sen suurempia neuvoja hän ei saanut, tuskin älysi niitä edes kysyä, ja seuraavana päivänä hänellä oli taas ihan normaali olo.
Toinen, nynyä vielä ihmeellisempi matsesien käyttämä kama oli doukiet. Doukiet on kirkkaan keltainen & vihreä sammakko, jonka nesteestä saa jaguaarin voimat. Siitä tulee myös kirjan nimi. Nyny oli tarkoitettu vain miehille, mutta doukietia vetivät myös naiset. Doukietia käytettiin apuna metsästyksessä, mutta sillä oli myös muita ominaisuuksia, doukietilla saatettiin tehdä esimerkiksi abortti viemällä sitä iso annos emättimeen.
Doukietin nestettä upotettiin tehtyihin palohaavoihin, jonka jälkeen tuli sairaalloisen huono olo ja alkoi oksettamaan. Anders kokeili doukietia eräällä metsästysretkellä, ja sitä otettuaan hän oksenteli muiden matsesien kanssa vatsan tyhjäksi niin että lopulta tuli enää sappinestettä. Sitten paha olo hellitti, yhtä nopeasti kuin oli tullutkin, ja lopulta hän nukahti.
Yöllä hän näki unia enemmän kuin koskaan ja heräsi viidakon aamuun riippumatossa epätavallisen pirteänä. Anders tunsi pursuvavan voimaa, hänestä tuntui että olisi voinut juosta kaksi maratonia peräjälkeen. Olo ei ollut silti hermostunut eikä levoton, vaan päinvastoin keskittynyt ja tyyni. Myös aistit tuntuivat terävimmiltä.
Hän otti doukietia vielä myöhemminkin ja juoksi viidakossa alasti täynnä energiaa aistit valppaina huomaten saniaisten välissä maassa jopa kahden muurahaisen kaksintaistelun, haistaen maahan pudonneen marjan ja kuullen lintujen siipien kahinan korkealla puiden latvoissa. Anders oli kuin jaguaari.
Jaguaari, bedi, on matseseille pyhä eläin, ja niinkuin sanottua, he saavat doukietista jaguaarin voimat. Sinänsä hauska, että jaguaarin voimat tulevat sammakosta. Bediä ei saanut missään tapauksessa tappaa, ei edes itsepuolustukseksi. Matsesien bedi-aiheiset tatutoinnit ja naisten korsista tehdyt bedin viikset olivat kaikki kunnianosoitusta bedille.
Anders ehtii jo luulla, että hän tullut paratiisiin, mutta joutuu hiljalleen huomaamaan, että matseseja uhkaa monet vaarat. Matsesit ovat erityisen huolissaan metsureista, joita on alkanut ilmaantua koko ajan enemmän, ja jotka hakkaavat heidän rakastamaansa metsää, heidän kotia, heidän maailmaa.
Matsesit ovat nähneet nyny-näyissä, että metsureiden maailmassa, eli Andersin maailmassa, eli meidän maailmassa, ei ole puita, eikä eläimiä, ja että se on siksi kuollut, ja että siksi metsurit tulevat hakemaan heidän metsäänsä, titaa.
Matsesit puolustivat metsää taistelemalla. He hyökkäsivät metsureiden kimppuun ja taistelut olivat lyhyitä ja verisiä. Anders toteaa, että niissä toistui vanha tarina, jossa vastakkain olivat jousipyssyt ja konekiväärit.
Vastaiskuina metsurit olivat polttaneet kokonaisia matses-kyliä, jossa heitä oli palanut useita elävältä. Matsesit ja muut Amazonin intiaanit joutuvat maksavat verellään meidän maailmassa käytettävien jalopuiden tähden. (Balsa, Mahonki, Marupa, Jatoba, Louro) Myöhemmin käy vielä ilmi, että hakatuille metsäaukioille oli istutettu kokaiiniviljelmiä.
Myös lähetyssaarnajat olivat matsesien riesa, niin kuin he ovat olleet jo vuosisatoja lukuisille alkuperäiskansoille ympäri maailmaa. Nämä Jumalan sanaa levittävät terroristit lahjovat alkuperäiskansoja länsimaalaisilla tavaroilla saadakseen heidät luopumaan omasta uskosta ja kääntymään kristityiksi.
Kun alkuperäiskansa revitään julmasti omasta uskosta, omista perinteistään ja kulttuuristaan, seurauksena on psyykkisiä häiriöitä, masennusta ja alkoholismia. Heidän on vaikea elää yhtäkkiä toisessa uskosssa ja toisessa kulttuurissa. Lopulta he ovat syrjäytyneitä sekä omasta kulttuuristaan että länsimaisesta kulttuurista.
Aluksi lähetyssaarnajat olivat pudottaneet matsesien kyliin lentokoneista länsimaisia tavaroita. He myös yrittivät lähestyä matseseja jalan, mutta saivat niskaansa nuolia. Lähetyssaarnaajat eivät kuitenkaan olleet antaneet periksi, vaan he olivat pommittaneet armeijan avustuksella kyliä myös ihan oikeilla pommeilla. Lopulta matsesit olivat taipuneet ottamaan vastaan sekä heidät että heidän tavaransa - ja heidän uskonsa.
Lähetyssaarnajat toivat mukanaan myös epidemiat, joihin matseseilla ei ollut vastustuskykyä. Sama kuviohan on toistunut Amerikan intiaanien historiassa siitä asti kun eurooppalaiset alkoivat valloittaa Amerikkaa. Suurin osa alkuperäisväestöstä on kuollut ulkopuolisten tuomiin epidemioihin.
Lähetyssaarnajat saivat epidemioista hyvän takeen käännyttää matseseja, koska ilman lähetyssaarnajien lääkkeitä matsesit eivät selvinneet hengissä. Tällä tavalla oli varmasti helppo saada matsesit kääntymään. Ja vaikka kuolonuhreja tuli valtavasti, lähetysssaarnajille oli kuitenkin tärkeintä, että matsesit kuolivat kristittyinä ja pääsivät taivaaseen.
Epidemioiden hiivuttua matseseja oli aikaisempaa vähemmän ja he olivat heikompia. He olivat myöskin tulleet riippuvaisiksi länsimaisista tavaroita ja lähetyssaarnajat käyttivät sitä hyväkseen käännytyksessä. Mitä enemmän he luopuivat omista pakanallisista tavoistaan sitä enemmän he saivat länsimaisia tavaroita.
Lähetyssaarnajien ja metsureiden terrorismi jakoi matseseja eri leireihin. Jotkut kylät kääntyivät kristityiksi ja toiset taas pitivät kiinni vanhoista perinteistään - enemmän tai vähemmän. Varsinkin vanhoja matseseja oli vaikea käännyttää.
Käännytystyössä lähetyssaarnajat aivopesivät matsesit luopumaan myös jaguaarin palvonnasta ja saivat matsesit jopa metsästämään niitä, antaen palkkioksi länsimaisia tavaroita. Jaguaareja tapettiin paljon ja vanhat matsesit itkivät epätoivosta. He olivat varmoja että se merkitsisi heidän loppuaan. Jaguaarin nahoista lähetyssaarnaajat saivat varmasti hyvän hinnan.
Kun Anders vierailee kristityksi kääntyneessä matseskylässä, hän panee merkille joen rannassa kelluvat roskat ja ihmisten ilottomuuden verrattuna perinteisimpiin kyliin. Ihmiset puhuivat myös paljon tarpeistaan. He tarvitisivat sokeria, suolaa, veitsiä, macheteja, vaatteita, kuppeja, kippoja, sankoja ja kaikkea mahdollista, mihin lähetyssaarnaajat olivat kerran heidät hukuttaneet. Kaiken lisäksi he olivat kääntäneet selkänsä metsälle, ja kaatoivat puita hankkiakseen rahaa näihin tavaroihin. Ja mikä pahinta, he häpesivät aikaisempaa perinteistä elämäntapaansa.
Lähetyssaarnajien terrorismi jatkuu yhä tänäkin päivänä eri puolilla maailmaa. Jännä ettei siihen puututa kansainvälisesti vaikka meininki on yhtää julmaa kuin 1800-luvulla. Eri lähetystöt ovat vastuussa lukuisista alkuperäiskansoihin koskevista loukkauksista ja näiden sademetsäkodin hävittämisestä.
Asuessaan matsesien luona Anders kuulee huhuja, että kaukana mustalla joella asuisi intiaaneja, jotka ovat hyvin eristäytyneitä, eivätkä pidä mitään yhteyttä ulkopuolisiin. Eivät edes matseseihin, vaikka ovat naapurikansaa. Heidän olemassaolosta ja kohtaamisista oli vain joitakin epämääräisiä tarinoita. Matsesit kutsuivat tätä mystistä kansaa pitkähiuksisiksi.
Pitkähiuksisten uskottiin olevan pyrga-ihmisiä, mikä tarkoitti sitä että he olivat erityisen hyviä kasvien asiantuntijoita. He hallitsivat kasvit ja saivat niistä maagisia voimia, joiden avulla he saattoivat esimerkiksi ilmestyä näkyviin kuin tyhjästä ja kadota taas yhtä äkkiä. He kykenivät myös käynnistämään rajuilman tai muuttumaan eläimiksi. Matsesit myös uskoivat, että pitkähiuksisest voivat noitua ihmisen.
Kun pitkähiuksisia oli yritetty lähestyä, poluille oli ilmestynyt ristikkäisiä keihäitä, viidakosta oli ammuttu myrkkynuolia ja illan pimeällä leirinuotion ympärille oli saattanut puhjeta villieläinten pelottava äänimaailma. Pitkähiuksiset olivat siis tehneet äärimmäisen selväksi, etteivät kaivanneet vierailijoita.
Tarinat pitkähiuksisista herättivät Andersin mielenkiinnon. Hänestä oli todella kiehtovaa, että niin lähellä voisi asua maailman viimeisimpiä ihmisiä, jotka eivät ole olleet vielä kosketuksissa muuhun maailmaan.
Andersia houkutteli ajatus tutustua pitkähiuksisisiin ja elää heidän kanssaan. Ja siitä huolimatta, vaikka pitkähiuksiset olivat antaneet varoituksia, Anders päätti lähteä etsimään heitä. Päinvastoin kuin muiden, hänen ajatuksena ei ollut mennä tyrkyttämään heille omaa elämäänsä, vaan pikemminkin varoittamaan heitä siitä, ettei ulkopuolisten maailma tuo mukanaan mitään hyvää, ja että heidän on parasta pysyä omassa eristäytyneessä elämäntavassaan. Ajatus oli hieman kyseenalainen, koska pitkähiuksiset olivat kaikesta päätellen oivaltaneet sen myös jo itse. Myöhemmin Anders myöntääkin olleensa turhan itsekäs.
Matsesit olivat myös kiinnostuneita pitkähiuksisista ja Anders sai tutkimusretkillensä oppaiksi pari matses-ystävää. Toisella oppaista kiinnosti pitkähiuksisten eristäytynyt elämäntapa, koska hänellä oli ennen lähetyssaarnajien tuloa kokemuksia sellaisesta myös itsellä, ja hänellä teki mieli palata sellaiseen.
Samoin kuin Anders, hän haaveili elämisestä pitkähiuksisten kanssa. Anders toteaakin, että he kumpikin halusivat palata juurille, mutta matses-ystävän matka sinne oli tuhansia vuosia lyhyempi kuin hänen. Tämä myös todistaa Andersille, että jos matsesit pitivät pitkähiuksisia onnekkaina, ei hänenkään haaveilut olleet pelkkää romantisointia.
Kirjan jälkimmäinen puolisko kuljetaankin Andersin ja hänen matses-ystäviensä kanssa pitkillä, monia viikkoja kestäneillä retkillä mustalla joella pitkähiuksisten mailla. Se mitä näillä hurjilla retkillä tapahtui, säästän niille jotka aikovat lukea kirjan.
Matsesien taito elää metsässä, taito elää metsästä, taito elää tätä elämää, on meille tämän päivän länsimaalaisille ihmisille jotain aivan käsittämätöntä, jota ei voi kuin ihailla. Moderni elämämme, vaikka se onkin modernia, alkaa tuntumaan kirjaa lukiessa jotenkin kömpelöltä. Esimerkiksi jos kaikki kuluttaisivat samoin kuin me suomalaiset, "metsän kansa", tarvitsisimme kolme maapalloa tyydyttämään tarpeemme. Eikö se ole aika kömpelöä?
Meillä voisi olla matseseilta paljon opittavaa. Matsesit eivät esimerkiksi tunteneet sanaa stressi ja he suhtautuivat asioihin rauhallisesti. Heillä saattoi olla paljon asioita, minkä olisivat voineet tehdä samantien, mutta siirsivät niitä aina tuonnemmas. Itsekin olen oppinut pitämään tuosta asenteesta. Siirrän mielelläni viikkotolkulla esimerkiksi joitakin tylsiä juttuja, kuten imurointi. Kyllä ne aina loppuen lopulta jossakin vaiheessa hoituvat. Ei tässä ole mikään hätä mihinkään.
Myös matsesien luontosuhteesta olisi opittavaa. Jäi mieleen yksi kohtaus eräältä metsästysretkeltä, jolloin Esheshe ampuu nuolella puussa istuvaa apinaa selkään, ja kun se tippuu, he huomaavat apinan sylissä pienen apinavauvan, joka itkee. Samassa yksi matses-nainen ottaa apinavauvan rinnalle, ja alkaa imettämään sitä oman lapsensa lisäksi. He todellakin olivat yhtä heidän metsänsä kanssa.
Esheshen kylä oli onnistunut välttämään tietoisesti lähetyssaarnajien levittämää Jumalan sanaa, ja he osasivat suhtautua vapautuneesti myös seksiin. Flirttailu ja avoin seksuaalinen lähentely kuuluivat arkeen niin nuorilla kuin vanhoilla. Seksistä nautittiin hyvällä omallatunnolla, ilman tekopyhyyttä ja häpeää. Oli tavallista että pariskunta vetäytyi hetkeksi lähimetsään tai joenrannalle nussimaan.
Seksi oli avointa, mutta kannibalismista oli tullut tabu. Lähetyssaarnajat olivat uhkailleet heitä helvetillä ja sairauksilla, jotta he olivat saaneet matsesit luopumaan siitä. Aikaisemmin he olivat syöneet sukulaisensa, niin että jäljelle olivat jääneet pelkät luut.
Luopuminen sukulaistensa syönnistä oli ollut vaikeaa. Matseseista oli kauhea ajatus, että ihmisen ruumis jätetään maahan mätänemään matojen syötäväksi, sen sijaan että heidän lapsensa söisivät sen. Syömällä sukulaisensa he kantavavat heidän voimaa mukanaan. Andersista tämä oli kaunis tapa kunnioittaa sukulaisia. Hän toteaakin, että söisi mielellään myös oman isänsä, kun hän kuolee.
Anders olisi halunnut jäädä sademetsään koko loppu elämäksi, mutta ymmärsi, että mikäli hän halusi suojella Amazonin alkuperäiskansoja, parhaiten hän pääsisi vaikuttamaan asioihin metsän ulkopuolelta. Vietettyään vuoden sademetsässä hän palasi takaisin Norjaan ja päätti omistaa elämänsä sademetsien ja niiden asukkaiden suojelemiseen.
Jaguaarin voima on kirjana kuin ihmeellinen Amazonin sademetsä, aina uuden sivun käännettyä ei tiedä mitä jännää tulee vastaan. Nyt, kun luin kirjan jo toisen kerran, ajatuksena tehdä myös tämä juttu, tuli lähes joka sivulla sellainen tunne, että piti kirjoittaa muistiinpanoja. Vaikka juttua kertyi, silti tämä oli vain pieni raapaisu siihen kaikkeen, mitä kirjassa kerrotaan.
Jaguaarin voima on lukijalle suuri elämys ja sen luettua saatat nähdä maailman hieman eri tavoin.
Luettuani muutama vuosi sitten ensimmäisen kerran kirjan olen lahjoittanut siitä asti säännöllisesti sademetsien suojeluun. Rahani kulkevat norjalaisen Regnskogfondetin kautta, minkä kanssa myös Anders on yhteistyössä.
Joillakin on tapana sanoa, että hyväntekeväisyydellä ostetaan vain hyvää omaatuntoa ja että rahat eivät mene perille. Itse voin sanoa, että lahjoituksistani huolimatta en ole kokenut omaatuntoani sen hyvemmäksi. Jos nyt lopettaisin lahjoitukseni omatuntoni pysyisi ihan yhtä hyvänä.
Ajattelen vain yksinkertaisesti, että jos minä voin ja haluan tehdä jotain tuollaista, niin minä teen. Ja vaikka en voi olla varma siitä, että lahjoitukseni menevät perille, minulle ei jää silti muuta mahdollisuutta kuin olla hyväuskoinen ja uskoa että niistä on jotakin hyötyä. Ei se ole sen kummempaa.
Se miksi osallistun nimenomaan sademetsien suojeluun, enkä esimerkiksi oman maani metsien suojeluun, johtuu siitä että kirjan luettuani koen sademetsissä olevan enemmän suojeltavaa.
Laittaisin mielelläni varoja myös oman maani metsien suojeluun, mutta itsekkyyteni tulee vastaan ja ostan mielummin itselleni paljon ruokaa - ja välillä myös paljon juomaa. Ja toisinaan joitakin vaatteita ja tavaroita. Välinpitämättömyyttä se ei ole, koska osoitanhan näin välittäväni ainakin itsestäni.
Ja toisekseen, kaikkihan tämä on loppuen lopulta samaa maata, jota meidän tulisi yhdessä suojella, sekä jälkipolville, mutta jo pelkästään sen kauneuden ja ihmeellisyyden tähden. Jos voimme, niin miksi emme?
Se on vähän harmi, kun ryhtyy johonkin viherpiiperrykseen, tai vastaavaan, ihmiset ajattelevat monesti enemmän imagoansa kuin itse asiaa. Nykyään kaikki tekomme heijastuvat aina vahvasti imagoon, ja kun jokin leima on otsassa, sinun tulisi elää sen mukaisesti.
Jätetään mahonki metsään ja eletään ihmisiksi.
www.rainforest.no