Pilkillä Olkkakoskella osa 3

Myöhäinen iltapäivä visiitti Olkalle ja saaliiksi yksi kaunis harjus. Tanelillakin nyki, mutta muuten oli hiljaista. Upottaessani pilkin juuri poraamani koloon harjus otti samantien. Isommat harjukset eivät näemmä harrasta nykimistä. Tarjosin pystypilkkiä, jossa oli punainen toukka.


Harjuksella oli pullea vatsa, ja kotona viiltäessäni kalan auki sieltä pursusi mätiä, jonka pakastin talteen. Sen sijaan kalan mahalaukku oli ihan tyhjä. Kaadoin kuksallisen pakuriteetä palkitakseni itseni - ja harjuksen muistolle.

Johan on Venninen

Viikonloppu Naarmankairassa - Purnujärvellä

Yritimme aluksi Pyhäjärvelle, mutta lumisateet oli pyyhkinyt tiet umpeen niin että jäätiin autolla kiinni. Kun saatiin auto taas liikkumaan, ajettiin Ristilammelle, josta päätettiin hiihtää Purnujärven autiotuvalle.

Hiihdosta muodostui pirullisen raskas, vaikka matkaa ei ollut kuin jotain 7 km. Vastatuuli räiski lumisadetta naamaan ja suksi luisti upottavassa lumessa tahmeasti, tai ei oikeastaan edes luistanut. Lopulta tuli vielä pimeä ja meininki alkoi olla sitä luokkaa, että ellei ollut varustautunut täysin buddhalaisella kärsivällisyydellä, mieleen saattoi kasaantua joitakin negatiivisia ajatuksia.

Viimisen kilometrin aikana jalat piti sanalla sanoen pakottaa liikkumaan eteenpäin, ja vaikka pysähtymisen jälkeen antoi jaloille tämän käskyn, ahkio perässä ei nytkähtänytkään, ja käsky piti antaa vielä kovemmin, jotta sai koko paketin liikkeelle.

Aika kreisiä, mutta vaikka kämppä oli jo ihan muutaman kymmenen metrin päässä näköpiirissä, tuntui ettei vaan yksinkertaisesti jaksa. Jostakin se sisu silti löytyi ja oli palkitseva fiilis tulla perille - Purnujärven saaren mukavaan pikku autiotupaan.

Naarma se ei anna mitään helpolla - on ennenkin hiihdetty lyijynraskaassa kelissä, on kannettu venettä metsän poikki, on harhailtu helteellä paarmoja kiehuvassa hillasuossa, on säikähdetty kyykäärmettä ja mitä kaikkea.



Lauantaina ilma jatkui paskana, mutta päätimme käydä poraamassa pari pilkkireikää. Joku pikku sintti kävi tönäisemäsä toukkaa, mutta muuten oli täysin hiljaista. Naarman kuuluisa isoriipijä puhalsi ryssänperältä ja lumisae lensi pitkin ja poikin siihen malliin, että päätimme vetäytyä takaisin kämpän suojaan melko pian.



Ajan kuluksi yritin ruokkia lintuja cashewpähkinöillä, chia-siemenillä ja murustetulla hunajaseessampatukalla. Naaras käpylintu tuli haistelemaan, mutta ei edes nuolassu. Voi olla että makea hunaja herätti epäluuloa. Safka jäi siihen. Toivottavasti oravalla kiinnostais jossakin vaiheessa. Viimeistään kesällä muurahaisilla.



Loppupäivä meni kämpässä - syöden, lukien, torkkuen ja välillä kaminaa lämmittäen. Illalla lämmitettiin vielä Purnun mahtava sauna.

Joskus ensimmäisillä Naarman retkillä Tanelin kans törmättiin hiihtotaipaleella moottorikelkkaan, jota ajoi tammikuun talvessa musta takatukka liehuen lippalakkipäinen Männyn Raimo, joka veti perässä rekeä, missä istui iso lihava mies olut törppöjen keskellä. Sillä välin kun iso mies ojentatui reestä kuselle, Männyn Raimo latasi juttua jos toista. Raimo kertoi silloin meille Purnun kämpästä ja sen saunasta, jossa tulee kuulemma maailman parhaat löylyt. Ja niinhän siellä tulee.

Istuessamme Tanelin kans Purnun saunan lauteilla meitä alkoi naurattaan jo pelkkä ajatus siitä, kun kuvittelimme Raimon istuvan samoilla lauteilla pikku viinahuuruisa ja heittävän jotain kairan legendaa.

Saunan jälkeen taivas kirkastui ja katselimme pihalla tähtien ja kuunsirpin koristamaa mustaa avaruutta. Samalla kuuntelimme ihmeellistä kairaa, joka vaikutti ensin täysin hiljaiselta, mutta kohta sieltä löytyikin kaukainen helmipöllön puputus, ja myös jonkin toisen pöllön soundit, jota en ollut ennen kuullut, ja jota en tiedä vieläkään että mikä se oli.



Sunnuntai avartui aurinkoisena. Aamufuudit feissiin, kämppä kondikseen, kamat kasaan ja ulos poraaman reikiä jäähän.

Pilkimme jonkin aikaa saaren kupeessa. Purnun kala ei tuttuun tapaan kiinnostunut pilkistä. Jatkoimme hiljalleen kohti Majavajokea.



Lumisateiden jälkeen järvi oli kirkkaassa auringon paisteessa neitseellisen puhdas ja valkoinen kuin maailmankaikkeuden ensimmäinen enkeli.



Taneli haisteli turkispyytäjänä Naarman rantojen pienten kulkijoiden jälkiä.



Verrattuna perjantain extremehiihtoon meininki oli nyt ihan lasten leikkiä. Naarman riipijäkin vietti sapattia.



Taneli johdatti meät Majavajoen suvannolle, joka vaikutti todella otolliselta pilkkipaikalta - yläpuolella koski ja alapuolella joki lähti ainakin kolmeen omaan uomaansa, ja syvyyttä reilusti. Latasin paikkaan vahvat odotukset, mutta saalis jäi lopulta yhteen ahveneen.

Uskon silti, että paikassa on potentiaalia, mikäli sattuisi oikea syönti ja oikeat kohdat. Emme kuitenkaan jaksaneet porailla pitkin ja poikin, vaan istuimme hiljaa meditatiivisina kevätpäivän rakkaassa syleilyssä ja annoimme elämän tapahtua. Suvannolta valuimme lopulta autolle.



Taneli bongasi tien varresta pakureita, mitkä se kävi paukuttamasa talteen.



Hyvä saalis yhdestä puusta. Näistä keittää chaiggaa ainakin vuoden. Ja mikäli varastossa on jo ennestään, kampetta voi tarjota myyntiin.



Naarmassa on ollut jo pitkään sota. Suomen puolustusvoimat ovat vallaneet eteläisen Lapin komeimman kairan. Kairan asukkaat, ihmiset, eläimet, kulkijat ja suojelijat ovat nousseet vastarintaan. Tosin puolustusvoimat harjoittelee alueella jotain muita vihollisia vastaan. Toivottavasti älyävät lopettaa pelleilyn mahdollisimman pian. Naarman oikeuksia ajaa Pro Rovajärvi.


Päätin tehdä oman pienen sotaharjoituksen.

Puu auringossa - aurinko puussa.

Pilkillä Norvajärvellä

Lähdimme pilkkimään Norvajokisuulta edeten kohti ulappaa. Sieltä täältä nousi jokunen pikku kiiski tai ahven.


Puolen päivän jälkeen Kosti porasi reiän täsmälleen oikeaan paikkaan ja täsmälleen oikeaan aikaan - ja 15 minuutin ajan ahvenia nousi ihan solkenaan.

Kostilla kaatui hässäkässä toukkapurkki taskuun, mutta ne pärjäsi siellä hyvin siihen asti, kunnes huippusyönti rauhottui. Näin itseasiassa muutamia toukkia ryömivän pitkin filosofin kasvoja, ja yksi taisi mennä korvaankin, mutten viitsinyt mainita mitään, koska silloin kun kalaa tulee, ei ole aikaa millekään muulle. Se on sellainen saalistajan transsi. Ja voi pojat, voitte kuvitella että sitä oli hauska katsella kun kaveri vetää kalaa kuin mao tse tung ja toukat laahaa levällään pitkin kasvoja.


Itse porasin viereen, mutten päässyt ihan transsiin. Jouduin tyytymään ahvenparven laidan pienempiin yksilöihin, jotka eivät ottaneet niin hanakasti kuin Kostin maagisesta kolosta. Voi olla että kysymyksessä oli eläimille tyypillinen ryhmä riehaantuminen, jolloin keskitytään johonkin yhteen pisteeseen, ja tällä kertaa se oli Kostin pilkki.

Syy saattoi olla myös toukissa tai pilkissä - tai pilkkijässä. Kostilla oli vähän eri mallinen pilkki ja valkoisia toukkia, kun taas minulla oli punaisia. Mutta sitä että syy oli pilkkijässä, pidän hyvin epätodennäköisenä.

Porasimme vielä muutamia reikiä ja kun palasimme ottireikään tai sen lähettyville, siitä tuli edelleen parhaiten, mikä kertoi parven hengailevan just siinä. Yhtä voimakasta syöntiä ei enää silti tullut. Perhokalastuksessa olen havainnut harjuksilla olevan joskus samankaltaisia 10-20 minuutin äärimmäisiä huippusyöntejä, jonka jälkeen meininki rauhoittuu lähes tyystin.

Nykyään pilkkijöillä, myös meillä, on ollut tapana jättää pienet kiiskit ja ahvenet jäälle korppien ruoaksi, mutta nyt päätimme ottaa kaiken talteen ja kokeilla miten niistä voisi valmistaa ruokaa.

Rovaniemeläinen ammattikalastaja Jouko Lampela, joka on esiintynyt tällä blogilla myös aikaisemmin, kirjoitti vasta lehdessä mielipide osastolla kirjoituksen, joka oli otsikoitu: "Opetellaan taas syömään roskakaloja." No, ahventahan ei edes pidetä roskakalana, se on paikoin euroopassa jopa arvostetumpi kuin lohi. Mutta entä gourmet-kiiski?

Jouko kirjoittaa: "Kiiskestä liemikalaa, entisvanhaan kiisket myytiin elävänä Pietarin torilla, tuhat elävää kiiskeä vastasi rengin vuosipalkkaa. Sampi oli niin mauton kala, että tarvitsi kerpun kiiskiä mausteeksi."

Etsin internetistä tietoa kiiskestä valmistetusta liemikalasta, mitä löytyi aika vähän, mutta löysin kuitenkin yhden tällaisen reseptin, mitä päätin kokeilla hieman soveltaen.

Aluksi poistin kiiskeistä limat reseptin ohjeen mukaisesti. Sitten perkkasin sekä kiisket että ahvenet, mikä oli aika värkkäämistä, koska kalat olivat pieniä ja täynnä erilaisia piikkejä.

Sain internetin tietolähteistä sen käsityksen että kiiskeistä tehty liemi on nimenomaan niinkö se juttu. Ja päätinkin tehdä kiiskistä pelkän liemen ja ottaa ahvenista liha.

Tein kiiskiliemen reseptin mukaisesti ja kypsensin ahvenet erikseen kiehuvassa vedessä, jonka jälkeen erottelin siitä lihan, mikä oli vieläkin turhauttavampi projekti kuin perkkaaminen. Liha ei irronnut mitenkään selvästi ja mukaan tuli helposti ruotoja ja nahkaa. Suurin osa kalojen lihasta jäikin hyödyntämättä, koska siinä olisi mennyt koko ilta.

Löysin kaapista porkkanoita ja kesäkurpitsaa, jotka kypsensin kiiskiliemessä. Lopuksi lisäsin ahvenet, suolaa, tilliä ja voita. Keitosta tuli kalakeiton makuinen, mutta ei ollut ehkä ihan vaivansa arvoinen.

Nyt ymmärrään miksi kiisket ovat vastarannan kiiskejä. Taidan jättää ne jatkossa taas korppien ruoaksi, ellen sitten joskus tarvi mateelle syöttiä. Pienet ahvenet sen sijaan olisi parempi ehkä vain paistaa pannulla tai mikäli on savustuspönttö, niin savustaa.

Lampela vielä kertoo: "Koska suomalaiset eivät osaa laittaa järvikalasta ruokaa, konsulteiksi pitää palkata thaimaalaisia. He sotkevat pikkukalat massaksi, tekevät maustetun taikinan ja friteeraavat sären- ja ahvenen penikat."

Olen itse Lampelan kanssa samoilla linjoilla, järvikalojamme olisi syytä hyödyntää sen sijaan että rahtaamme kotiin norjalaisia antibioteeilla kasvatettuja kassi-lohia. Tosin monin paikoin myös kotijärvemme ovat saastuneita ja kalat kantavat suuria määriä ympäristömyrkkyjä, mutta vielä löytyy puhtaitakin järviä. Ja niitä mitkä eivät ole puhtaita, voisi puhdistaa, sen sijaan että rakennetaan lisää ydinvoimaa ja muuta paskaa, mistä en edes tiedä mitään, vaikka olen tämän maailman kansalainen.


Lopputulos lautasella.