Jo melko vaatimattomalla asiantuntemuksella metsästä voi poimia ruokapöytään vaikka mitä. Itseasiassa minusta tuntuu, että nykyään etsiessä hyvää ruokaa asiantuntemusta tarvitaan enemmän marketissa kuin metsässä.
Löysin pari lampaankääpää samasta paikkaan kuin viime kesänä. Lampaankääpä on hyvä, kolmen tähden ruokasieni, mikä on helppo tunnistaa ja mikä ei vaadi esikäsittelyä. Mikäpä se siinä, jos saa nauttia kerran vuodessa aina yhden aterian lampaankääpää.
Olen sen verran laiska, että suosin vain sellaisia sieniä, mitkä eivät vaadi esikäsittelyä, ja mitkä on helppo tunnistaa. Tähän kerhoon kuuluu pääosin haperoita ja tatteja.
Variksen marjoja, hienommalta nimeltään kaarnikoita, oli jo aika hyvin, mitä poimin törppöön parin aamupirtelöllisen verran. Kaarnikka on hyvänmakuinen ja hyväravinteinen, niin kuin marjat yleensä. Tosin ehkä vähän turhan aliarvostettu.
Mutta mikäli omistat blenderin, suosittelen kaarnikan poimimista, niistä saa hyviä pirtelöitä. Tai mikäli jaksat väsätä mehuja tai viinejä, kaarnikka on niissä ihan kingi.
Mustikoitakin oli muutamia, joita haroin vain makupaloiksi. Viime kerralla, reilu viikko sitten käydessäni lähteellä, näytti siltä että erään jängän poski tarjosi myös tuloillaan olevia pikku aurinkoja, hilloja, mutta nyt hilloista, ei edes raaoista, näkynyt jälkeäkään.
Dallatessani lähdepolkua, kuulin pökkelön naputusta ja aavistelin sen olevan käpytikka, mikä on Ounasvaaralla tuttu näky, mutta törmäsinkin yllätyksekseni pohjantikkaan. En ole tavannut kaveria ikinä ennen!
Pohjantikka oli melko kesy, hääräsi ympärilläni naputtaen joka pökkelöä. Hyvä ettei luullut minuakin vanhaksi pökkelöksi ja tullut naputtamaan. Vaikka toisaalta, ei olisi pahitteeksi välillä minunkin päätä vähän koputella. Mukava lintu. Tunsin olevani heti pohjantikan frendi.
Oli nastaa palata lähderetketlä rinkka täynnä jääkylmää lähdevettä, vähän marjoja ja lampaankääpää. Ja mielessä uusi tuttavuus.
Maailma on perusolemukseltaan
kaunis.
Rumuus on vain
lisättyä.