Etsiessäni kirjastosta teoksia, jotka käsittelevät ihmisen syömisen historiaa, löysin mielenkiintoisen kirjan:
Heljä Suuronen-Geib - Kivikautta kiloille
Teoksen nimi on on vähän hämäävä, koska se antaa ymmärtää että kirja on tarkoitettu vain laihduttajille, mutta luettuani kirjan huomasin että se on tarkoitettu kaikille.
Olen lukenut parin viime vuoden aikana joitakin virallisesta ravitsemuksesta poikkeavia ravitsemukseen liittyviä kirjoja (virallisia ravitsemus suosituksiahan voi lukea iltalehdistä) ja kolunnut ahkerasti alan blogeja, joista olen saanut paljon arvokasta tietoa, ja tässä kirjassa tulivat esille likipitäen samat jutut, mutta se mikä teki juuri tästä kirjasta erityisen mielenkiintoisen, on se että kirjan näkemykset pohjautuvat ihmisen kehityshistoriaan. Mielenkiintoista on myös se, että kirja on kirjoitettu jo vuonna 2002, eli ennen tätä nykyistä ruokaan liittyvää (positiivista) vallankumouksellista huumaa.
Kirja oli niin hyvä, että jouduin merkitsemään melkein jokaisen sivun ylös, ja näin ollen kaiken olennaisen tiivistäminen ei ollut mitenkään helppoa ja jutusta tulikin törkeän pitkä. Seuraavat kohdat ovat pääosin lainausta kirjasta, olen vain vähän muokannut joitakin lauseita, tehnyt omia lisäyksiä ja huomautuksia.
Yksilön kannalta sata vuotta on pitkä aika, ja lyhyemmässäkin ajassa muodostuu tapoja, jotka koetaan perinteiseksi. Mutta kehityshistorian näkökulmasta kaksi tai kolme sukupolvea on kuitenkin liian lyhyt aika ihmiskehon sopeutua sille uusiin ruoka-ainesiin, sillä niiden ravinnoksi käyttäminen edellyttää sellaisia muutoksia ruoansulatuksessa ja aineenvaihdunnassa, jotka tapahtuvat tuhansien vuosien ja niitäkin pidemmissä ajanjaksoissa. Ravinnon vaihtuessa kivikautisesta teolliseen ihmiskeho elää yhä kivikautta. Siksi se käyttää hyväkseen, toimii ja voi parhaiten sillä ravinnolla, johon se on sopeutunut kehityksensä pikän pitkinä ajanjaksoina. Tästä on syntynyt kehityshistoriallinen ristiriita - ongelmallinen epäsuhta ihmisen geneettisesti määräytyneen ravinnonkäytön ja nykyisen länsimaisen ruokavalion välille.
Nykyisessä länsimaisessa ruoassa on runsaasti kehityshistoriallisesti uutta. Monet ruoka-aineet ovat uusia siitäkin huolimatta, että niitä pidetään perinteisinä. Ne ovat uusia tulokkaita, joita ihmiset eri puolilla maailmaa ovat alkaneet vähitellen käyttää vasta viimeisten muutaman tuhannen vuoden aikana, siirryettäessä keräilijämetsästäjien elinympäristöstä maanviljelyskulttuureihin - ja viime vuosikymmenten aikana teolliseen aikakauteen.
Esimerkkinä uuden tulokkaan aiheuttamasta ongelmasta käy laktoosi-intoleranssi eli maidon sokerin aiheuttamat ruoansulatuongelmat. Vähemmän tutkittuja ovat heinäkasvien eli viljojen aiheuttamat terveyshäiriöt, joista ilmeisimpänä on keliakia. Kehityshistorian kannalta viljojen käyttö ravinnoksi on varsin uusi ilmiö. Uusia tulokkaita ovat myös elintarvikkeissa ja ruoassa käytettävät teolliset rasvat, lisäaineet ja prosessoitu suola. Tutkija Mary Enigin mukaan teolliset rasvat (margariinit) näyttävät luonnonmukaisilta ja maistuvat rasvoilta, mutta ne eivät käyttäydy elimistössä luonnosta saatavien rasvojen lailla. Transrasvojen kehittäminen on joidenkin tutkijoiden mukaan ehkä pahin hyökkäys ihmisen elimistöä vastaan, sitten viljojen jälkeen.
Kehotukset syödä leipää, pastaa ja perunaa, rajoittaa proteiineja ja pidättyä rasvoista ovat ihmisen kehityshistoriallisesti oikean ravitsemuksen kannalta päin kivikkoa. Ihmistä pidetään kaikki ruokaisena, ja hän voi niellä halutessaan mitä tahansa, mutta se ei merkitse sitä, että hän pystyisi sulattamaan tai käyttämään kaikkea nielemäänsä hyväkseen. Monet ruoka-aineet voivat olla enemmänkin rasite kuin hyöty.
Esimerkiksi viljojen sisältämät vitamiinit ja mineraalit imeytyvät puutteellisesti, eikä viljoissa ylipäätänsä edes ole mitään sellaista, mitä ei saisi muista ruoka-aineista. Leipäpussien hehkuttamia kuituja saa hyvin esimerkiksi marjoista ja hedelmistä.
Niiden kymmenen vuosituhannen aikana, jolloin osa ihmiskuntaa on käyttänyt viljoja ravintonaan, ihminen ei ole lajina ehtinyt kehittää vastustuskykyä viljojen sisältämmiä haitallisia metaboliitteja vastaan. Siksi kaikki ihmiset eivät vieläkään pysty käyttämään viljoja ravinnokseen, vaan saavat niistä erilaisia ruoansulatus- ja muita terveyshäiriöitä.
Ravintoantropologian tutkimusten mukaan alueilla, joilla viljojen käyttö alkoi ensimmisenä, ihmiset sietävät viljoja parhaiten. Sen sijaan joilekin etnisille kansoille, joille viljojen käyttö on tullut vasta viime vuosikymmenien aikana (Australian alkuperäisväestö, Grönlannin eskimot, Pohjois-Amerikan intiaanit) on alkanut esiintyä mm. aikuisiän diabetesta, liikalihavuutta, verenpaine ja sepelvaltiomsairauksia. Nämä ovat myös suomalaisten nykyisiä kansantauteja, ja Suomessa viljojen käyttö on nykyään todella runsasta siihen nähden, että esi-isämme elivät kymmeniä tuhansia vuosia ilman viljoja - pääosin kalalla, lihalla ja marjoilla.
Viljojen sisältämien ravintoaineiden vaikutusta ihmisen elimistöön on tutkittu tieteellisesti vasta muutama kymmenen vuotta. Esimerkiksi gluteiinin ja keliakian yhteys todettiin vasta 1950-luvulla, mutta sairautta oli hoidettu jo 1800-luvulla viljattomalla ruokavaliolla. Viimeisimmät tutkimukset ovat osoittaneet viljojen aihettavan erilaisia autoimmuunisairauksia, joihin nykyisen virallisen tietämyksen mukaan ei voida elintavoilla vaikuttaa. Viljojen käyttö on yhdistetty moniin muihinkin terveysongelmiin, ja joissakin tutkimuksissa myös mielenterveysongelmiin. Esimerkiksi skitsofrenian hoidossa viljaton ruokavalio on tuottanut hyviä tuloksia.
Viljojen vaaroista ei ole Suomessa hirveenä uskallettu puhua, koska viljat ovat kuuluneet vahvasti virallisiin ravitsemusuosituksiin, ja virallinen taho ei niin vain ala perumaan puheitaan. Leivästä onkin tullut melkeinpä kansallisruokamme, mitä syödään aamupalaksi, lounaaksi, päivälliseksi, illalliseksi, ja ehkä jopa sen addiktoivien (viljat sisältää mielihyvää tuottavia exorfiinejä) vaikutuksien takia myös keskellä yötäkin. Viljoja ja etenkin ruista, pidetään hyvin perinteisinä ja terveellisinä, siitä huolimatta että ne ovat kehityshistorian kannalta ongelmallisia uusia tulokkaita.
Leivän ohella myös toinen kansallisruokamme peruna on Suomessa perinteisyydestä huolimatta melko uusi tulokas, sillä sitä on alettu viljellä vasta 1700-luvulla, ja se on yleistynyt vasta 1800-luvulla! Peruna syrjäytti vuosisatojen ajan Suomessa viljeltyjen nauriin, lantun ja kaalin.
Kivikauden ajoista ihmisen geeneissä on tapahtunut muutosta vain noin viisi tuhannesosaa, mutta ravinto on muuttunut täysin. Muutos kasvisravintoa käyttävistä kädellisistä kasviksia ja riistaa syöväksi ihmiseksi vei miljoonia vuosia. Yli kahden miljoonan vuoden kehityshistoriansa ajan Homo erectuksen ilmestymisestä aina viime vuosituhansiin saakka ihmislaji sai ravintonsa luonnosta. Keräilijämetsästäjä kulttuurit alkoivat hitaasti vaihtua maanviljelyskulttuureihin vasta noin 10 000 vuotta sitten, ja muutos on yhä meneillään.
Radikaalein muutos on tapahtunut vasta teollisen vallankumouksen myötä viimisen 50 vuoden aikana. Se on kehityshistorian kannalta liian lyhyt aika sopeutua uuteen ravintoon ja tulee kestämään vielä pitkään, ennen kuin ihminen kehittää valmiuden käyttää nykyisen kaltaista ravintoa ongelmitta - varsinkin kun ravinnon prosessointi menee koko ajan vauhdilla eteenpäin. Ihmisen mieli voi keksiä mitä vain, mutta keho ei näytä pysyvän perässä.
Olennaisinta muutoksessa lienee se, että esi-isämme ruokavaliossa oli hyvin vähän hiilihydraatteja, kun taas nykyinen ruokavaliomme on melkeinpä täysin hiilihydraattista. Vähähiilihydraattisuus on noussut viimeaikoina mukavasti esille ja saanut paljon kannatusta - erityisesti lääkäri Antti Heikkilän ansiosta. Tosin Heikkilä ei heijasta tietämyksiään niinkään historian valossa, vaan tutkimusten ja potilaskokemuksien pohjalta.
Jos on tarpeen, luurangot on kaivettava haudoista, niitä on tutkittava ja tehtävä päätelmät. Näin onkin tehty. Muinaisten kädellisten ja varhaisten ihmisten asuinpaikkojen, luiden ja ravitsemuksen tutkimus on johtanut päätelmään, että kehityshistoriallinen ristiriita on ensisijainen syy paino-ongelmiin ja moniin muihin terveysongelmiin. Kehityshistoriallisen näkökulman huomion ottanutta tutkimusta ovat tehneet mm. paleontologit, antropologit, arkeologit, biokemistit ja lääketieteen erikoisalojen tutkijat.
Kirja löytyy ainakin Rovaniemen kaupungin kirjastosta ja suosittelen sitä kaikille. Kirjan alussa on hauska satu, jossa kivikauden ihminen tuodaan nykypäivään. Syötyään nykyistä, virallisten ravitsemuksen suosittelemaa ruokaa ja elettyään muutenkin nykyaikaista elämää, herra Kivikautisesta, joka oli ennen vireä, jäntevä ja älyltään terävä, alkaa tulla pikku hiljaa veltto, lihava ja unelias vetelys. Lopulta hänelle ollaan jo määrämässä lääkkeitä, jolloin hänelle alkaa riittään, ja onnekseen hän löytää Lapista luomutilan, mihin saa luvan asettua ja missä eläminen on lähempänä sitä mihin hän on tottunut - ja hyvinvointi alkaa pikku hiljaa palata.
Kirja on myös mielenkiintoinen lyhyt läpileikkaus - ei pelkästään ravinnon osalta - vaan ylipäätänsä ihmisen kehityshistoriasta, aina alkuihmisisistä meihin tämänpäivän ihmisiin.
Ja loppukevennys (Mikä sk8leffa & kenen pätkä?):
