Cadillac Records

Innostuin bluesista pari vuotta sitten. Nainen lähti ja aloin kuunnella Howlin' Wolfia ja Little Walteria. Tajusin, että niissä oli jotain sellaista, mitä en ollut kuullut missään muussa musiikissa aikaisemmin. Jokin maaginen poljento ja soundi, mihin havahduin kuin täydenkuun loistoon ja suden ulvontaan pimeällä metsäpolulla, man!

Bluesin pariin ei johdattanut pelkästään se että nainen lähti, vaan enemmänkin populaarimusiikin eri muodot - rock, hip hop, reggae, folk ja vähän vaikka mitkä, mitä oli tullut haisteltua. Halusin vain kulkea polkua yhä syvemmälle. Ja sieltä se löytyi - blues.

Samoilla vesillä liikkui silloin hyvä ystäväni Jonne, joka myöskin oli alkanut haistaa ilmassa bluesin juurevaa voimaa, ja jonka myötävaikutuksesta kiinnostukseni bluesiin on vahvistunut. Se on sitä yhteisten fiilisten jakamista ja voimistuvaa virtaa.

Cadillac Records on Darnell Martinin vuonna 2008 ohjaama elokuva, mikä kertoo legendaarisen blues levyyhtiön Chess Recordsin tarinan. Vaikka vuonna 2008 bluesin siemen oli jo itämässä minussa, on leffa mennyt silloin silti jostain syystä täysin ohi. Mikäli olisin kuullut leffasta, olisin ollut siitä uskoakseni kiinnostunut jo tuolloin. Jokatapauksessa, löysin ja katsoin sen vasta nyt.

Olen huono elokuvakriitikko. Cadillac Recordsista löytyy varmasti paljon epäkohtia, mutta itselleni leffa oli mielenkiintoinen ja miellyttävä kokemus, josta haluan vain kertoa. Tämä onkin pikemminkin leffan hyväntahtoinen esittely kuin varsinainen elokuva-arvostelu.

Erityisen mielenkiintoiseksi leffan teki Chicago bluesin historiaan pohjautuvat tosielämän henkilöhahmot. Tykkäsin myös elokuvan ulkonäöstä. Tyylillä toteutettua vanhaa tunnelmaa aina Mississipin plantaaseilta 50-luvun Chicagon klubeille ja kaduille. Ja tätä kaikkea tietenkin kuljetti eteenpäin Muddy Watersin, Little Walterin ja muiden elokuvan tähtien voimakas ja tyylikäs blues.

Henkilöhahmojen roolit olivat myös onnistuneet, vaikka en ole tuntenut oikeasti ketään niistä tyypeistä. Chess Recordsin ensimmäinen stara oli Muddy Waters, mistä leffa lähtee liikenteeseen. Muddya näyttelee Jeffrey Wright, joka hoitaa homman uskottavasti. Tiedä sitten, millainen Muddy oli oikeasti. Leffa on aina leffa.

Pikku hiljaa messiin tulee myös muita staroja - Little Walter, jonka traagisen roolin Columbus Short vetää pirun elävästi. Leffan katsottua Little Walterin mieletöntä huuliharppusoundia hämmästelee vain entistä enemmän. Kuvioissa pyörii myös mystinen mörökölli Howlin' Wolf, jonka rooliin Eamonn Walker istuu mainiosti.

Meininkiä pyörittää levy-yhtiön pomo Leonard Chess, jota näyttelee erinomainen Adrien Brody.
Cadillac Recordsin prinsessa on Etta James, jota näyttelee tämän päivän Etta, Beyonce Knowles. Ja lopulta estradille astuu myös itse rock'n roll, Chuck Berry, jonka roolissa nähdään mukavasti Mos Def. Ainakin Mos, Knowles ja Jeffrey myös laulavat itse roolihahmojensa osuudet ja onnistuvat siinä hyvin.

Suosittelen leffaa kaikille. Myös niille, joita blues ei kiinnosta. Leffa saattaa silti ehkä avata silmiä bluesin suuntaan. Tai ainakin siihen mikä vaikutus sillä on ollut nykyiseen populaarimusiikkiin. Ja ylipäätänsä leffa on ulkonäöllisesti komeaa katsottavaa ja draamaakin riittää.

Chicago bluesin meiningissä oli samoja piirteitä kuin nykyisillä hip hop artisteilla - rahaa ja naisia ja päihteitä. Muttei ehkä ihan samoissa mittakaavoisssa. Ja päinvastoin kuin nykyiset hip hop artistit, niistä ei juuri laulettu. Lyriikat juureutuvat Mississippin vanhaan country & delta bluesiin, vaikkei Chicago bluesin esittäjät ehkä eläneet ihan silleen. Vaikka toisaalta useimmat blues-lyriikat ovat ajattomia ja sopivat ylipäätänsä ihmisten elämään.

Kaikilla ei kiinnostanut silti sekoilu ja pröystäily. Leffasta käy yhdessä hyvässä kohtauksessa hyvin ilmi, että ainakin Howlinilla oli hieman erilaisempi meininki. Wikipediankin mukaan Howlin eli kiltisti ilman päihdesekoilua ja jopa saman naisen kanssa koko elämänsä. Ja vaikka rahaa oli, sillä ei ostettu kaupan kalleinta autoa.

Voi olla, että taide & musiikki jengi yleistetään turhan helposti päihteisiin, vaikka joukossa on myös paljon normaalia meininkiä. Ehkä se on vain niin, että päihteet luo romantiikkaa ja romantiikkaa luo tarinoita. Ja tarinat luo tähtiä. Ja tähdet luo päihteitä. Ja päihteet luo sanoja. Ja sanat luo päihteitä. Oho, nyt tämä meni ihan häneksi, vaikka en edes ole päihteissä. Mitenköhän se oikeasti menee?

Chicago blues ei ole mikään alku ja juuri. Se on vain popularisoitunut, tai sanoisinko kaupungistunut versio alkuperäisemmästä Mississippin country & delta bluesista, jossa soundiin vaikutti eniten sähkö ja vahvistimet. Chicago bluesin tähdet olivat kuitenkin Mississippistä ja saaneet oppinsa ja vaikutteensa Charlie Pattonilta, Robert Johnsonilta, Son Houselta ja muilta varhaisilta blues tähdiltä.

Ja toki Mississippistäkin voidaan mennä vielä syvemmälle - lopulta aina mustaan afrikkaan asti. Kyllä totuus on se, että mustat ovat hyvin pitkälle amerikkalaisen rytmimusiikin ja näin myös nykyisen populaarimusiikin takana.

Leffan tarkoitus onkin nostaa hattua Chicago bluesin pioneereille ja muistuttaa edelleen ehkä jossain määrin siitä, miten valkoiset omivat mustien biisejä ja tekivät niistä valkoisen valtaväestön hittejä.

Toisaalta taas 60-luvun valkoiset rokkarit nostivat mustat blues artistit uudelleen jalustalle, joista mainisttakoon ainakin Canned Heat, Eric Clapton ja The Rolling Stones, jonka nimikin tulee Muddy Watersin samannimisestä biisistä. Myös itse rollarit vilahtavat leffassa, näyttäen valkoisina nuorina poikina mustan musiikin maailmassa kuin hentoisilta teinitytöiltä.