Extreme-tiimi: Janne, mie, Mauri, Veksi ja Luigi. Riku puuttuu kuvasta.
Tämä oli minulle ensimmäinen kerta kajaakilla ja aloitimme suoraan koskesta - köyrynkönkäältä. Jännitti kyllä. Veksikin oli keltanokka ja lipui ensimmäiseen koskeen lantiot jännityksestä keikkuen, mikä oli aika hektisen näköistä, mutta mitä ei voinut olla nauramatta.
Valitsin pitkien kajaakkien joukosta lyhyimmän ajatellen että se on näppärä koskissa, ja köyrynköngäs menikin hyvin, mutta sitten kun tuli suvanto alkoi ongelmat. En meinannut saada kajaakkia kulkemaan suoraan ja se oli tosi herkkä kaikille kehon ja mielen liikkeille, varsinkin näin herkälle jätkälle kuin mie. Työstin käsillä ja koko keholla minkä kerkesin, mutta tuntui että pyörin vain ympäri.
Eikä mennyt aikaakaan, kun olin jo nurin, ja olin tietenkin ainoa jolla ei ollut märkäpukua. Kaaduin keskelle suvantoa mutta siinä oli sen verran matalaa, että jalat ylsi pohjaan.
Kun kahlasin ja räpiköin rantaan, näin että myös Veksi kellahti minun edessä, silleen että se jähmettyi eka muutamaksi sekunniksi 45 asteen kulmaan niin että olkapää hipoi vettä, kunnes vasta kaatui kokonaan. Veksillä oli märkäpuku, mutta tupakat kastu.
Maurilla oli onneksi varalta kuivat housut ja paita, vaihdoin ne ja sain koko retkikunnan pisimmän ja vakaamman kajaakin, ja matka jatkui. Janne otti pikku-kajaakin koska on se on hyvä kaikessa ja hävittäjälentäjälle sen ohjaaminen oli tietenkin ihan lasten leikkiä.
Saatuani ison kajaakin meininki muuttui. Se ui vakaasti suoraan, eikä tarvinnut tehdä hirveenä töitä. Meloin rauhallisena ja uljaana kuin vanha intiaanipäällikkö, ja kun katsoin taivaalle näin kaksi valtavaa maakotkaa, jotka kaartelivat kauniisti taivaan sinessä.
Luulin jo hetken olevani oikeasti intiaanipäällikkö Kang Gastus ja että elin alaskassa vuonna 1723. Mutta ehkä se oli vain kangastus.
Virta vei ja laineet lauloi.
Aurinko kimmelsi veden läikkeessä.
Rantojen jännä katse.
Hyväntuulinen retkikunta.
Rumat kypärät.
En ole varma kokeiliko Veksi hypätä tästä kivestä, vai oliko törmäys vain pelkkä vahinko, mutta aika koomisen näköistä meininkiä se oli!
Evästauko.
Final. Rantauduimme Kemijärventien sillalle, jossa meillä oli toinen auto. Matkaa kertyi kymmenkunta kilometriä. Ei hassumpaa. Ehkä lähden vielä toistekin - ja märkäpuvun kanssa. Kiitos Luigi ja koko retkikunta.
Vikajoki on hyvä joki laskea, koska se on melkeinpä koko ajan voimakasvirtaista nivaa tai koskia. Suvantoja ei ole paljon.
Joen muutamat kosket ovat minulle tuttuja perhokalastuksesta, mutta nyt sain kalastuksen kannalta vielä kattavamman kuvan joesta. Vikajoki on mennyt käsittääkseni jo viimekesänä remonttiin, missä on tarkoitus kunnostaa jotkin isommat kosket, mutta joesta löytyy kyllä varmasti paljon hyviä pätkiä kalastaa remontista huolimatta. Ainakin hyviä nivoja, ellei remontin vaikutus säikäytä kaloja koko joesta.
Vikajoelta ajoimme autoilla Raudanjoen Vikakönkäälle, ja hetken könkään kuohuvaa myllyä haisteltua, Luigi, Mauri ja Riku päättivät laskea sen. Janne kerkesi lähteä jo kotia, ja mie ja Veksi jättäydyttiin suosiolla pois. Vikajoessa oli meille jo tarpeeksi extremeä.
Tässä poikien tyylinäytteet:
Down By The Vika & Vaattunki from Kang Gastus on Vimeo.
