Silloin tuuli. Ja oli syksy.
Laahauduin pitkin märkiä katuja ja
keltaiset lehdet läimäytyivät
kenkiini. Ja naamaan.
Haikailin naista ja
kebabia ja hevosia.
En muista missä järjestyksessä.
Unohdin naisen.
Unohdin ruoan.
Hevosia en unohtanut.
Hevoset saluunan edessä,
korskuu ja höyryää lokakuun tähtien alla.
Humalaiset tappelupukarit lentävät ulos ja hevoset katsovat toisia.
Entä jos ei olisi autoja. Ei asfalttia.
Ratsastaisin auringon laskuun.
Kaikessa rauhassa.
Hevoseni kaviot
mukulakivikaduilla.
Ratsastaisin metsään.
Tekisin tulet.
Paistaisin
pyyn.
Nukkuisin
hevoseni
kainalossa.
Ja antaisin sille
huikan
viskiä.
Kun tuulee pohjoisesta haistan jäämeren raikkauden
ja imen sen itseeni. Tai läpi.
Ja se jatkaa hyviä tekoja.
Humala heilutti päätä
ja miestä
ja mieltä
ja taloja
ja katuja
ja ilmaa
ja tuulta
ja naisia
ja paholaisia
ja enkeleitä.
Mitä ajattelisi.
Paljon turhia ajatuksia.
Siirsin ne syrjään.
Kokemuksesta.
Hyödyttömiä.
Ulvoin yksin yöhön.
Ja kuulin kuinka
Little Walter
Puhalsi harppuun.
Soundin joka jää leijailemaan
ikuisesti maailmankaikkeuteen.
Mitä minä jättäisin.
Hevoseni paskaa eli hevonpaskaa.
Joka kauppareissu uuden muovipussin.
Sen voi valita.
Mitä jättää ja mitä ei jätä.
Jälkimmäinen on paljon vaikeampaa.
Jätän ainakin tämän runon.
Kuoleeko tämä
runo ikinä.
Kuoleeko muovipussi
ikinä.
Jääkö muovipussit
leijumaan
avaruuteen
ikuisesti.
Meidän
muistolle.
Ikuisesti.
Se olisi
kaunis muisto.
Kuvaavin.
Eihän olemassaolo
voi
loppua
ikinä.
Ihmisen voi.
Muovipusseista en
tiedä.
Mutta aina tulee
olemaan
Jotakin.>
Laahauduin pitkin märkiä katuja ja
keltaiset lehdet läimäytyivät
kenkiini. Ja naamaan.
Haikailin naista ja
kebabia ja hevosia.
En muista missä järjestyksessä.
Unohdin naisen.
Unohdin ruoan.
Hevosia en unohtanut.
Hevoset saluunan edessä,
korskuu ja höyryää lokakuun tähtien alla.
Humalaiset tappelupukarit lentävät ulos ja hevoset katsovat toisia.
Entä jos ei olisi autoja. Ei asfalttia.
Ratsastaisin auringon laskuun.
Kaikessa rauhassa.
Hevoseni kaviot
mukulakivikaduilla.
Ratsastaisin metsään.
Tekisin tulet.
Paistaisin
pyyn.
Nukkuisin
hevoseni
kainalossa.
Ja antaisin sille
huikan
viskiä.
Kun tuulee pohjoisesta haistan jäämeren raikkauden
ja imen sen itseeni. Tai läpi.
Ja se jatkaa hyviä tekoja.
Humala heilutti päätä
ja miestä
ja mieltä
ja taloja
ja katuja
ja ilmaa
ja tuulta
ja naisia
ja paholaisia
ja enkeleitä.
Mitä ajattelisi.
Paljon turhia ajatuksia.
Siirsin ne syrjään.
Kokemuksesta.
Hyödyttömiä.
Ulvoin yksin yöhön.
Ja kuulin kuinka
Little Walter
Puhalsi harppuun.
Soundin joka jää leijailemaan
ikuisesti maailmankaikkeuteen.
Mitä minä jättäisin.
Hevoseni paskaa eli hevonpaskaa.
Joka kauppareissu uuden muovipussin.
Sen voi valita.
Mitä jättää ja mitä ei jätä.
Jälkimmäinen on paljon vaikeampaa.
Jätän ainakin tämän runon.
Kuoleeko tämä
runo ikinä.
Kuoleeko muovipussi
ikinä.
Jääkö muovipussit
leijumaan
avaruuteen
ikuisesti.
Meidän
muistolle.
Ikuisesti.
Se olisi
kaunis muisto.
Kuvaavin.
Eihän olemassaolo
voi
loppua
ikinä.
Ihmisen voi.
Muovipusseista en
tiedä.
Mutta aina tulee
olemaan
Jotakin.>