Kreikka, Kreeta, Hania, Agia Marina



9-16.10.2011



Agia Marinan kylänraittia, jonka varrella hotellimme sijaitsi, mukavasti ihan kiven heiton päässä merenrannasta. Raitti oli aika rysä. Paljon turistikrääsää ja ravintoloita. Ja vastaan käveli enemmän suomalaisia kuin kreikkalaisia.



Juoksin joka aamu kylänraittia pitkin huaracheilla itään tai länteen, ja paljainjaloin hiekkarantaa pitkin takaisin. Lenkin jälkeen pitkä uinti meressä.



Chania, Hania.

Kaupunki sijaitsi 20 minuutin bussimatkan päässä Agia Marinasta. Kävimme siellä joka ilta. Syötiin ravintolassa. Naiset tutki kauppoja. Mie elämää. Ja sitä riitti. Kreisejä kypärättömiä skootterikuskeja. Hulluja kauppiaita. Pimeää ja lämmintä. Pieni parturi 20-luvulta. Välimerellistä jännää. Pikku kuhinaa.



Hemppa ja Hanian helmi - venetsialainen satama. Sataman ympärille leviää viehättävä vanha kaupunki.



Kulkukoirat kuin uudestisyntyneet bukowskit.



Päivisin tein kävelyretkiä pitkin merenrantaa naurettavissa bahamashortseissa ja katselin tissejä, sekä paljaita että ei-paljaita. Ne olivat pääosin eläkeläistissejä, löysiä, kurttuisia, nisät aikoinaan kuiviksi imettyjä tissejä.

Koko tienoo oli täynnä eläkeläisturisteja, yliruskettuneita läskejä teuvoja ja sirkkoja, gunnareita ja birgittoja, pääosin siis suomalaisia ja ruotsalaisia.

Aika paljon oli myös lapsiperheitä, mutta vähemmän nuoria. Nykynuoret ovat thaimaassa tai jossakin kaukana, coolemmilla mestoilla, mutta eivät ainakaan välimeren pakettimatkakohteissa.

Se sopi minulle erityisen hyvin. Mielummin eläkeläiset, kuin nuoret innokkaat travellaajat. Eläkeläiset ovat aidompia. Ainoa miinus, että eläkeläisten tissit eivät enää kukoista. Ainoa miinus.

Eräänä kuumana iltapäivänä istahdin kävelyretkelläni merenrannan snackbaariin terassin varjoon ja tilasin kanasalaatin ja ison kylmän oluen. Snackbaarin tyyli oli jotenkin kulahtanut ja kaiuttimet ulvoivat vanhaa discoa. Olin hetken 80-luvun Los Angelelissa. Se oli aika siistiä.



Vuokrasin parina päivänä polkupyörän. Eka pyörä oli maastopyörä missä oli huono ajoasento, niinkuin maastopyörissä yleensä on, ja kaikenlisäksi siitä irtosi kettingit kolme kertaa, niin että ne oli ihan sairaan jumissa ja sotkin käteni pikimustiksi saadessani ne aina paikoilleen.

Oli aika jees värkätä siellä jossakin tuntemattomien teiden varsilla helteessä. En uskaltanut sillä paskalla kovin kauas ja retki jäi lyhyeksi.

Toisella kertaa vuokrasin eräästä toisesta paikkaan normaalimallisen yksinkertaisemman pyörän, joka toimi moitteettomasti ja jolla tein pitkän retken kauas kylien läpi kukkuloiden lomaan.



Kukkuloille oli pitkä nousu, joka myötäili aluksi merenrantaa.



Hauska pieni kylä ylängöllä kukkuloiden katveessa.



Mutta yhtäkkiä eksyin pahaan laaksoon.



Aurinko läähätti raskaasti lävitseni ja jyrkänteen pimeistä luolista karahteli outoa korinaa, niin että koko laakso värähteli kummitusmaisesti. Lepakkoja? Vuohia? Mitä lie vanhoja Haadeksen poikia.



Kotkat kaartelivat ja kirkuivat ylläni, kärpäset pörräsivat niitä näkemättä, kuulin vain, koko ajan, zzzzz, ja sinihäntäiset sisiliskot tanssivat tien poikki miljoonien vuosien vanhaa kepeää tanssia.



Pahan laakson tien poskessa makasi luita ja pääkalloja. Pyyhin hikeä otsaltani ja otin huikan rakia.



Selvisin hengissä ja kohta lauhkeat lampaat laidunsivat vihreällä nummella. Siis karuilla loppuun kynityillä kivikoilla. Eliköhän ne kivillä?



Kukkuloiden lomaan levittäytyvä oliivilehto. Koko Kreetan saari on täynnä oliivipuita, talvi eletäänkin oliiveista, kesä taas turisteista.



Kulkukissat kuin uudestisyntyneet kerouacit.



Lampaanviulu. Saatanan vaikea syödä, ainakin hienossa ravintolassa. En suosittele. Olisin odottanut Kreetan ravintolasafkoilta ehkä vähän enemmän, tai sitten en vain osannut tilata just niitä parhaimpia.

Tilasin yleensä kalaa tai lihaa, joiden kylkeen tungettiin aina kuivia lohko tai ranskanpottuja, mitkä myöhemmin älysin pyytää korvata salaatilla, mutta salaattikin oli yleensä melko yksinkertainen. Minusta tuntuu että Rovaniemenkin kreikkalaisessa ravintolassa on paremmat safkat.



Mie ja rakas pikkusisko iltatähti Hemppa tunnelmallisessa ulkoilmaravintolassa.



Parasta ravintoloissa oli aterian jälkeen tarjottu jääkylmä raki. Koska naiset ei juoneet, vedin shotit yleensä kaikkien meidän kolmen puolesta. Se sopi minulle erityisen hyvin.

Raki on turkkilaista anisviinaa, ja Kreikassa sama juoma tunnetaan yleensä ouzona, mutta jostakin syystä kuitenkin Kreetalla sitä myytiin ja tarjoiltiin pääosin rakina. Vain kerran minulle tarjottiin ouzoa, istuessani snackbaarissa losissa. Näistä hyvistä teoista jätin aina kivasti tippiä.



Jos ei ravintolat tarjonneet ihan parastaan, niin välimeren tomaatit olivat ainakin ihan toista maata. Tummanpunaisia ja makeita. Äiti raahasi pussillisen tomaatteja jopa Suomeen.

Myös monet hedelmät olivat jotenkin maukkaampia. Avokadon koostumus paksumpi. Hyvää oli myös oliivipate, mitä löytyi joka kaupasta. Löysin Haniasta luomustoren, mistä hommattiin markettien lisäksi hotellille vähän luonnonmukaisempaa eli normaalimpaa safkaa.



Viisas varjossa kylmän oluen ja kirjan kanssa. Välillä pulahtelin Hemmon kanssa mereen. Aurinko ja suolavesi, parasta ihonhoitoa. Ja muutakin hoitoa. Onhan se alkukotimme.

Välillä oli aika isot tyrskyt, niin että uimaan meneminen melkein pelotti, mutta pääosin mainingit löivät laiskasti. Uinnin jälkeen kuivattelua auringossa, jonka jälkeen siirryin varjoon.

Merivesi oli semmoista puoliviileää. Tai puolilämmintä. Hotellimme klooriallas vähän viileämpää. Uin altaassa vain iltaisin, kun tähdet olivat syttyneet taivaalle ja altaalla ei ollut ketään muita, paitsi Heimo aina välillä kaverina.

Kävellessäni aina iltapimeällä sirsirsirsirkkojen säestäessä altaalle hotellin pientä kujaa pitkin, paljaiden jalkojen alla välillä rouskui. Luulin eka niitä kuiviksi lehdiksi, mutta myöhemmin ottaessani tarkemmin asiasta selvää huomasin tallanneeni etusormen kokoisia etanoita, joilla oli sellainen kotilomainen koppa selässä, ja jotka siis aina hämärän tullen olivat valuneet mestoille. Rauha heidän muistolle.



Mustanaamion luola.



Suojasin joka aamu kauniin valkoisen ihoni Frantsilan Luontoäidin aurinkovoiteella. Babylonin kemikaaliaurinkorasvoihin ei ole luottamista. Ihosyövät ovat kasvaneet samassa suhteessa kuin aurinkorasvojen käyttö.

Aurinkorasvojen sisältämiä yhdisteitä on tutkittu ja eräs sveitsiläinen tutkimus löysi rasvoista jopa viittä erilaista syöpää aiheuttavaa ainetta. Ne voivat suojata palamiselta, mutta ongelmia syntyy kun aurinkorasvojen sisältämät kemikaalit reagoivat iholla auringon kanssa.

Rusketus on on viety ihan liian pitkälle. Jengi paahtaa nahkaa koko kesän, vaikka heti syksyllä kroppa kääritään vaatteisiin eikä rusketusta enää edes näe juuri kukaan, ja jo ennen talvea rusketus on kadonnut. Ja silloinkin kun rusketuksen näkee joku, se on melko merkityksetöntä ulkopuoliselle. Sitä ihailee vain kaikkein eniten itse.

Kauneinta on kesän tuoma päivetys, mikä on tullut itsestään ilman varsinaista auringon ottamista.

Pahinta rusketuksen ihailussa on silti rasismi. Toiset ovat luonnostaan ruskeita ja ruskettuvat helposti, toiset vähemmän, ja toiset taas tosi valkoisia eivätkä rusketu juuri lainkaan. Heille tulee sitten kuittia, että kylläpä sie olet valkoinen, kalkkilaivan kapteeni, aivan niin kuin kaikkien kuuluisi olla edes vähän ruskeita. Kuulun itse kalkkilaivaan. Heh, oma luonnonvalkoinen iho on muka rumaa.

Itsekin oli aikoinaan kahliutunut babylonin ihanteisiin, ja yritin aina kesäisin epätoivoisesti ottaa aurinkoa ja ruskettua, kunnes tajusin, että hei, minähän olen pohjolan neljän vuoden ajan lumivalkea ihmisolento, ja päivetyn sen mitä päivetyn, mutta on ajanhukkaa, ja vieläpä kemikaalirasvoilla vaarallista yrittää saada varta vasten rusketusta, joka talven tullen on jo kadonnut.

Jotkut kuulemma tekevät tasaiseen tahtiin etelänmatkoja, jotta rusketus säilyisi läpi vuoden. Siinä alkaa olemaan jo meininki, jolle ei tiedä itkeäkö vai nauraa.

1900-luvun alussa, tai joskus, vaaleus oli kaunista ja ihailtua. Silloin minäkin olisin ollut kaunis. Ei, minä olen vieläkin kaunis. Minä olen aina kaunis. Nauran rusketusrajoille.

Luonnonmukaisten aurinkovoiteiden lisäksi ihon hyviä aurinkosuojia on reilu d-vitamiininilisän nauttiminen, liiallisen yhtäjaksoisen paahtamisen välttäminen auringossa, eli varjossa oleskelu, ja jotkut safkat, kuten porkkana tai spirulina, tai jotkut vahvat antioksidantit, kuten astaxanthin.



Käännän mielelläni asiat ylösalaisin. Käänsin jopa välimeren.



Kulkukoirat kuin uudestisyntyneet bukowskit.



Hemppa ja äiti nousevat kukkuloilla sijaitsevalle jeesuksenaikaiselle kylälle. Se oli kyllä siisti kylä. Kapeita kujia, kivitalot kasattu vieri viereen, vähän miten sattuu, pienen pieniä pihoja ja kaikkea semmoista, jännää.


Näkymä kukkuloilta alas Agia Marinan kylälle. Hotellimme sijaitsi mustanaamiosaaren huudeilla. Saareen ei ollut turisteilla asiaa, mikä on ihan ymmärrettävä veto mustanaamiolta.



Boukainville ja Rakas Äiti. Kummatkin kukassa.



Näkymä kukkuloilta kukkuloille hetki ennen pimeää.



Näkymä kukkuloilta Haniaan päin täydenkuun lähtiessä kurvaamaan kohti taivasta.



Kaveri. Veli. Sisko.



Helleeninen törppöolut.



Viimeisenä aamuna heräsin aikasten, oli vielä pimeää ja huomasin että jokin välähteli huoneessa. Ulkona oli ukkonen, mutta se oli sen verran kaukana ettei kuitenkaan satanut.

Puin ylle ja menin ulos merenrannalle katselemaan. Horisontti iski salamoita aina vähän väliä, ja välillä koko ranta välkehti silmänräpäyksen salamavalossa. Räpsin kuvia, joista tämä oli onnistunein.



Kulkukissat kuin uudestisyntyneet kerouacit.




Kiitos Äiti
ja Hemppa
ja Aither
ja Gaia
ja Poseidon
ja Dionysos
ja Helios
ja Apollon.