Kang Gastus: kesäkuuta 2011

Kunettikoski 25 - 26.6

Taas kerran palasimme joelle - ja Kunetin autiotuvalle.

Retkikunta: urheilutarvike-myyjä Ville Puominen, pintaperhokalastaja Keijo Mölläri, rakennusinsinööri Jaakko Luiro, dokumentaarikko Lauri Moilanen ja vanha kunnon kippari Veksi Huttunen, joka on tullut tunnetuksi mm."Huttusen Jiistä".

Ennätimme koskelle ilta-syönnille, jota ei ollut. Vesi oli sateiden jälkeen korkealla ja kalat hukassa. Itselläni yksi tärppi, muuten tyhjää. Puominen löysi yhden tai pari alamittaista harjusta.

Pojat joen penkareella. Haistan tässä Kunettikosken nurmikkoisessa joen penkareessa aavistuksen akuankkamaista idylliä, kun Tupu, Hupu ja Lupu rientävät aurinkoisena kesäpäivänä joelle onkimaan. Kaikki on silloin niin hyvännäköistä, tiedättehän. Tosin tämä kuva ei anna just nyt sitä kuvaa mitä tarkoitan, mutta silti.

Jätkät kämpän hämärässä.

Luigi vetää sikeitä honkapuulla.

Mao tse tung ja iso hauki.

Seuraavaan päivänä harjukset olivat edelleen hukassa, mutta Luigi korjasi saaliskiintiön virvelöimällä tämän ison hauen.

Puominen otti asiaksi, perkkasi miehenä hauen, maustoi ja laittoi foliossa nuotioon. Siitä tuli herkullinen ateria, mistä riitti mukavasti koko retkikunnalle.

Meltausjoen varressa on hienoja leiripaikkoja, kuten tämä Kunetin kämppä, mutta itselläni on ollut aina vaikea saada joesta kalaa. Eikä muillakaan ole ollut juuri sen parempaa onnea, Kunetin kämpän päiväkirjasta löytyy sieltä täältä tuttu lisäys: ei kalaa. Tällä tarkoitetaan lähinnä harjuksia ja taimenia, koska haukea joessa tuntuu riittävän.

Keijolla oli yksi pieni harjus kiinni, mihin hyökkäsi hauki, mutta päästi sitten irti. Tämä Kunetin mielisairas hauki tuli tutuksi jo viime kesän lopulla, jolloin Estille kävi samalla tavalla. Voi olla että nimenomaan hauet verottavat harjuskantaa.

Vai liekkö Tenokari vienyt kaiken.

Tällä kertaa Meltausjoen kalastamista vaikeutti vielä tietenkin korkealla ollut vesi. Kokemukseni mukaan aina kun vesi on normaalia korkeammalla, kaloja on vaikeampi löytää. Kunetin lisäksi olemme kalastaneet viimepäivinä Aapiskoskella ja Raudanjoella, jossa vesi on ollut myös korkealla, ja kalat täysin hukassa. Eikä pidä unohtaa myöskään mustenevaa kuuta.

Loppukevennyksenä tämä Riki Sorsan biisi, jonka Keijo toi meille kaikille tutuksi laulelemalla sitä Kunetilla, tosin väärin. Tämä onkin omistettu Keijolle.

Kaukaa taas palaan joelle kerran,
se mua tuudittaa, ja saan unohtaa,
huuhdon huoleni jokeen taas kerran,
sen viileys mua rauhoittaa.

Harjuksen purje

Leikkaa ja kuivata harjuksen purje. Siitä saa kauniin koriste-esineen tai vaikka villin amuletin kaulaan!

Graavitaimen

Graavaaminen on upea tapa valmistaa punalihaisia lohikaloja sekä makunsa että ravintoarvojensa puolesta. Graavasin tietenkin Raudanjoelta saamani taimenen.

Ensin fileointi, minkä jälkeen laadukasta suolaa pikku kerros näppituntumalla ja vähän tilliä päälle.

Sitten fileet lihapuolet vastakkain, tiiviiseen pakettiin ja jääkaappiin. Graavi on valmista seuraavana iltana.

Kun olin viipaloinut valmiin graavin, viipaloin myös jäljelle jääneen nahkan ja paistoin sen pannulla, siitä tuli mahtavaa rasvaista kalapekonia. Useimpien lohikalojen suomut ovat sen verran pehmeitä, ettei ne paistamisen jälkeen tunnu suussa.

Lopputuloksena herkullinen ateria - graavitaimenta, paistettua taimenen nahkaa ja luonto-opiston tomaatteja. Graavikala ollaan totuttu tarjoamaan lisukkeena leivän päällä, mutta onneksi sitä ei ole kirjoitettu mihinkään, ja itse vedänkin sitä itse graavia niinkö leipää. Kylkeen tilkka punaviiniä ja jälkkäriksi täyttä suklaata kuusihunajaan dipattuna, man!

Tohatsu

Tehtiin poikien kanssa kymmenkunta vuotta sitten ikimuistoinen veneretki Veksin Tohatsulla Harjulammelta Kemijoen yläjuoksulle. Tohatsu ei meinannut pysyä silloin oikein käynnissä ja vähän naureskelimme sille.

Vasta nyt, Veksin kaivettua jälleen Tohatsun esille kävikin ilmi, ettei vika ollut lainkaan Tohatsussa, vaan meissä pojan klopeissa, jotka emme vain osanneet käyttää sitä. Kysymys oli käsittääkseni ilmaruuvin säätämisestä tai jostain sen tapaisesta.

Nyt oli uuden retken aika.

Viikonlopun koittaessa geologilla ei paljoa kivet enää kiinnostaneet. Geologi oli varustautunut kahdella valtavalla salkulla, joista toinen oli huomattavasti tärkeämpi. Toinen salkku oli enemmänkin lavastetta ja kokonsa puolesta täysin liioteltu, varsinkin kun itse virveli jäi ekalla kerralla rannalle.

Onnellinen kippari Veksi Huttunen.

Ja miehistö. Retkikuntamme oli muuten sama kuin viimeksi, paitsi Säpen tilalla oli geologi, skeptikko ja kommunisti J.Niemelä.

Aloitimme retken Harjulammelta kuuluisalla Huttusen Jiillä, mikä tarkoittaa jiin muotoista uistattelu linjaa lammella. Huttusen Jiillä ei ollut paras mahdollinen syönti, mutta yksi pieni ahven tarttui uistimeen.

Harjulampi on ollut muuten ennen voimalaitoksia peltoa, missä Niemelän esivanhemmat ovat heiluttaneet viikatetta. Vanhoja suvun maita.

Harjulammelta jatkoimme Kemijoen ylävirtaan ja Tohatsulla liikuttaessa draamaa riittää. Ollessamme keskellä Ounaskoskea kippari potkaisi vahingossa tulpan irti niin että pohjalle kerkesi pulpahtaa jo nilkkoihin asti vettä, ennen kuin kippari sai otteen tulpasta ja pietti siitä kiinni ottaessamme tiukan kurssiin leirintä-alueen rantaan. Rannalla hollantilainen turisti ihmetteli touhujamme.

Suutarinkorvan yläpuolella siiman päässä polski jo isompi ahven. Rantauduimme vehreään Lammassaareen, joka on eri kuin Olkan Lammassaari. (Suomen saarista varmaan puolet on Lammassaaria). Paistoimme rasvaisen villi-ahvenen tikun nokassa ja keitimme saaresta löytämästämme pakurista pikimustaa tsaikkaa. Veljet, mikä ateria!

Retkikunta pohdiskelee tulilla suuria kysymyksiä ja skeptikko maistelee skeptisesti pakuriteetä.

Saarissa on monesti hyvin pakureita, ainakin pinta-alaan nähden. Omat pakurivarastoni ovat täynnä, mutta kipparille riitti työnsarkaa. Kipparin reppu täyttyikin nopeaa pakureista, joista tämä kuvassa näkyvä yksilö oli erityisen kaunis - kuin pienen afrikkalaislapsen pää.

Saaresta jatkoimme vielä uistattelua. Annoimme välillä Tohatsun levähtää ja uistattelimme soutamalla. Aamuyöstä joki tyveni ja aurinko maalasi Ounasvaaran pohjoisen sivun. Airojen liplatus. Kesäyön hiljaista juhlaa.

Yhtäkkiä Jonnen vapa meni rullalle ja vedestä pärskähti ilmaan hopeakylki. Se oli kirjolohi. Ja se potki vastaan. Se oli Jonnen ensimmäinen kirjo ja kaveri meinasi kyllä revetä liitoksistaan. Tiedän tunteen.

Sinänsä hauska, että sain itse elämäni ensimmäisen kirjon kloppina ihan samoilta huudeilta, Saarenkylän Otvotien kotirannaltani. Se oli merkittävä tapahtuma, jota myöten elämäni alkoi kulkeutumaan kohti kalastajien polkuja.

Sen jälkeen kirjojen perässä huideltiin monet kesät, mutta lähestulkoon tyhjin tuloksin. Kipinä ei silti sammunut ja hauet pitivät leivässä.

Lopullinen käännekohta tapahtui vuoden 2004 kesällä, jolloin virvelin lippaani tarttui Marraskoskelta perhosiimaa, ja vetäessäni sitä ylös, sieltä tuli koko paketti, hyvänkuntoinen loopin perhosetti - vapa, kela, heittosiima ja perukesiima jonka päässä oli vielä perho.

Isoveljeni oli aloitellut perhotouhuja ja houkutellut minuakin mukaan, mutten köyhänä ja saamattomana ollut saanu aikaseksi, vaikka teki mieli. Onkimani perhosetti kosken pohjasta ei olisi voinut tulla siis parempaan saumaan. Se oli oikeastaan jotain ihan käsittämätöntä! Aloitin harrastuksen siltä seisomalta ja minulla on vieläkin sama setti.

Jonne ja elämänsä ensimmäinen kirjolohi - yöauringon valtakunnassa, jossa kaikki on hyvin.

Kesäilta

Harjusparatiisissa.

Löysimme Kostin kanssa tämän upean harjuspaikan viime syksynä, jolloin saimme yhtenä päivänä alle tunnissa enemmän isoja harjuksia kuin mitä olimme saaneet muualta koko kesänä yhteensä. Paikasta tuli oma harjusparatiisimme, joka on tietenkin salainen.

Kävin paikalla nyt isoveli Jaakon kanssa. Harjuksia löytyi, muttei niin isoja ja niin paljon kuin syksyllä. Pari mitallista silti, ja yllätykseksi aika monta särkeä.