Tehtiin poikien kanssa kymmenkunta vuotta sitten ikimuistoinen veneretki Veksin Tohatsulla Harjulammelta Kemijoen yläjuoksulle. Tohatsu ei meinannut pysyä silloin oikein käynnissä ja vähän naureskelimme sille.
Vasta nyt, Veksin kaivettua jälleen Tohatsun esille kävikin ilmi, ettei vika ollut lainkaan Tohatsussa, vaan meissä pojan klopeissa, jotka emme vain osanneet käyttää sitä. Kysymys oli käsittääkseni ilmaruuvin säätämisestä tai jostain sen tapaisesta.
Nyt oli uuden retken aika.
Viikonlopun koittaessa geologilla ei paljoa kivet enää kiinnostaneet. Geologi oli varustautunut kahdella valtavalla salkulla, joista toinen oli huomattavasti tärkeämpi. Toinen salkku oli enemmänkin lavastetta ja kokonsa puolesta täysin liioteltu, varsinkin kun itse virveli jäi ekalla kerralla rannalle.
Onnellinen kippari Veksi Huttunen.
Ja miehistö. Retkikuntamme oli muuten sama kuin viimeksi, paitsi Säpen tilalla oli geologi, skeptikko ja kommunisti J.Niemelä.
Aloitimme retken Harjulammelta kuuluisalla Huttusen Jiillä, mikä tarkoittaa jiin muotoista uistattelu linjaa lammella. Huttusen Jiillä ei ollut paras mahdollinen syönti, mutta yksi pieni ahven tarttui uistimeen.
Harjulampi on ollut muuten ennen voimalaitoksia peltoa, missä Niemelän esivanhemmat ovat heiluttaneet viikatetta. Vanhoja suvun maita.
Harjulammelta jatkoimme Kemijoen ylävirtaan ja Tohatsulla liikuttaessa draamaa riittää. Ollessamme keskellä Ounaskoskea kippari potkaisi vahingossa tulpan irti niin että pohjalle kerkesi pulpahtaa jo nilkkoihin asti vettä, ennen kuin kippari sai otteen tulpasta ja pietti siitä kiinni ottaessamme tiukan kurssiin leirintä-alueen rantaan. Rannalla hollantilainen turisti ihmetteli touhujamme.
Suutarinkorvan yläpuolella siiman päässä polski jo isompi ahven. Rantauduimme vehreään Lammassaareen, joka on eri kuin Olkan Lammassaari. (Suomen saarista varmaan puolet on Lammassaaria). Paistoimme rasvaisen villi-ahvenen tikun nokassa ja keitimme saaresta löytämästämme pakurista pikimustaa tsaikkaa. Veljet, mikä ateria!
Retkikunta pohdiskelee tulilla suuria kysymyksiä ja skeptikko maistelee skeptisesti pakuriteetä.
Saarissa on monesti hyvin pakureita, ainakin pinta-alaan nähden. Omat pakurivarastoni ovat täynnä, mutta kipparille riitti työnsarkaa. Kipparin reppu täyttyikin nopeaa pakureista, joista tämä kuvassa näkyvä yksilö oli erityisen kaunis - kuin pienen afrikkalaislapsen pää.
Saaresta jatkoimme vielä uistattelua. Annoimme välillä Tohatsun levähtää ja uistattelimme soutamalla. Aamuyöstä joki tyveni ja aurinko maalasi Ounasvaaran pohjoisen sivun. Airojen liplatus. Kesäyön hiljaista juhlaa.
Yhtäkkiä Jonnen vapa meni rullalle ja vedestä pärskähti ilmaan hopeakylki. Se oli kirjolohi. Ja se potki vastaan. Se oli Jonnen ensimmäinen kirjo ja kaveri meinasi kyllä revetä liitoksistaan. Tiedän tunteen.
Sinänsä hauska, että sain itse elämäni ensimmäisen kirjon kloppina ihan samoilta huudeilta, Saarenkylän Otvotien kotirannaltani. Se oli merkittävä tapahtuma, jota myöten elämäni alkoi kulkeutumaan kohti kalastajien polkuja.
Sen jälkeen kirjojen perässä huideltiin monet kesät, mutta lähestulkoon tyhjin tuloksin. Kipinä ei silti sammunut ja hauet pitivät leivässä.
Lopullinen käännekohta tapahtui vuoden 2004 kesällä, jolloin virvelin lippaani tarttui Marraskoskelta perhosiimaa, ja vetäessäni sitä ylös, sieltä tuli koko paketti, hyvänkuntoinen loopin perhosetti - vapa, kela, heittosiima ja perukesiima jonka päässä oli vielä perho.
Isoveljeni oli aloitellut perhotouhuja ja houkutellut minuakin mukaan, mutten köyhänä ja saamattomana ollut saanu aikaseksi, vaikka teki mieli. Onkimani perhosetti kosken pohjasta ei olisi voinut tulla siis parempaan saumaan. Se oli oikeastaan jotain ihan käsittämätöntä! Aloitin harrastuksen siltä seisomalta ja minulla on vieläkin sama setti.
Jonne ja elämänsä ensimmäinen kirjolohi - yöauringon valtakunnassa, jossa kaikki on hyvin.