Huaraches.
Innostuin juoksemisesta pari vuotta sitten. Juoksin eka babylonin surullisilla juoksulenkkareilla, kunnes hiffasin että ihmisen juoksutekniikka vääristyy lenkkareilla. Tämä oli samantyyppinen valaistuminen kuin mitä olin kokenut laadukkaan ruoan merkityksestä - ja valaistumiseni luonnolliseen juoksemiseen oli oikeastaan jatkoa sille.
Lenkkareilla juoksutekniikka vääristyy siten, että kantapäät kolahtavat ekana maahan, jolloin tärähdys on epäluonnollisen voimakas ja vahingollinen - ei pelkästään jaloille - vaan koko keholle. Paljainjaloin juostessa taas ekana maahan tulee itsestään päkiät - ja juoksu soljuu pehmeänä ja luonnollisena kuin Granlundin ranteet. Siihen ei kehoa huijaavia ilmatyynyjä tarvita.
En mene lainkaan harhaan, kun väitän että koko juoksulenkkareiden kehitys on ollut juoksijoiden kannalta täysin turhaa ja enemmän jopa vahingollista. Ihmisruumis on yksinkertaisesti rakennettu juoksemaan paljainjaloin - ei lenkkareilla. Eikä se ole mielestäni edes mikään ihme. Miksi olisi?
Taas on tahkottu valtavia määriä rahaa aivopestyn ihmisen kustannuksella. Meidät on saatu ostamaan kalliita juoksukenkiä, jotka ovat vain vierottaneet meidät entistä kauemmas luonnollisesta juoksemisesta ja aiheuttaneet kasapäin erilaisia vaivoja.
Paljasjalkajuoksua voi harjoittaa keväästä syksyyn paljainjaloin (suoraan kotiovelta) ja jos on kanttia niin myös talvellakin. Mutta mikäli haluaa suojata jalkoja ja säilyttää samalla luonnollisen paljasjalkajuoksutekniikan, on olemassa joitakin siihen tarkoitettuja kohtuullisen edullisia ohutpohjaisia kenkiä. Ohutpohjaisilla kengillä, tai sanoisinko tossuilla, paljasjalkajuoksua voi harjoittaa myös talvella.
Itse juoksin viimekesänä jonkin verran ihan paljainjaloin, mutta pääosin Feelmax Pankoilla, jotka olivat kylläkin jo syksyllä ihan riekaleina, koska niitä ei oltu tarkoitettu asfaltille.
Syksyn, talven ja kevään juoksin näillä - Feelmax Kuuva.
Kengät ovat todella kevyet ja pohja on ohut, joten askellustekniikka on sama kuin paljainjaloin. Päinvastoin kuin Pankat, pohja kestää hyvin asfalttia ja ylipäätänsä ulkona juoksemista.
Kerätessäni viime syksynä pakureita myyntiin kävelin päivittäin pitkiä metsätaipaileita korkeapohjaisilla vaelluskengillä. Toinen polvi, mistä on revennyt aikoinaan skeittaukessa eturistisiteet ja mikä on leikauttu, rasittui välillä, mutta alettuani käyttää retkillä ohutpohjaisia Feelmax Kuuvia, polvi ei enää rasittunut. Tästä voi tehdä sen johtopäätöksen että paljasjalkaisuus on myös kävelemisessä huomattava luonnollinen etu mihin tahansa kenkiin verrattuna. Kandeekin aina suosia mahdollisimman ohutpohjaisia kenkiä. Ja tietenkin kesäaikaan paljasjalkailua.
Ostin saappaat nimenomaan siinä mielessä, että voin juoksemisen lisäksi käyttää niitä myös retkeilyssä, koska niissä luvattiin jonkinlainen vedenkestävyys, mutta ne osottautuivatkin veden pitävyyden kannalta melko onnettomiksi. Kuivalla maalla saappaat ovat silti mukavat ja hyvät koko keholle - ja käyvät juoksemisen lisäksi siis myös ympärivuotisina kävelykenkinä.
Nyt ilmojen lämmettyä juoksen pääosin jutun alussa näkyvillä sandaaleilla - huaracheilla. Sain kipinän hommata huarachit luettuani viime syksynä Chistopher MgDouglasin - Syntynyt juoksemaan. Ihan mieletön kirja. Kreisiä, miten juoksemisesta kertova kirja voi olla niin hyvä. Suosittelen kyllä kaikille. Tässä takannen kuvaus:
"Pohjois-Amerikan kesyttömissä maisemissa elää muusta maailmasta eristäytyneenä Tarahumara-intiaanien heimo, jolla on lähes yli-inhimilliset kestävyysjuoksutaidot. Selvittääkseen heimon salaisuudet kirjailija McDougall etsii käsiinsä heimon jäsenten kanssa ystävystyneen Caballo Blancon. Yhdessä he päättävät houkutella pitkänmatkanjuoksijoita ympäri Amerikkaa osallistumaan huikeaan kilpajuoksuun heimoa vastaan. Tarinaa vievät eteenpäin värikkäät, tosielämään perustuvat henkilöhahmot, kuten useita ultrajuoksukilpailuja voittanut Scott Jurek ja paljain jaloin juoksemisen puolestapuhuja "Barefoot" Ted McDonald. Kirja on yhdistelmä tiedettä ja intohimoa juoksuun, ja se sivuaa myös ihmisen evoluutiota ja anatomiaa. Ylistäviä arvosteluja saanut teos pitää lukijan tiukasti otteessaan - kirjaa ei malta laskea käsistään, ennen kuin on saanut tietää, kuka voittaa ja kenet."
Kirjan Tarahumara-intiaanit käyttävät juoksemisessa huaracheja ja luettuani kirjan innostuin niistä viattoman lapsellisesti kuin pikkupoika ja päätin hommata sellaiset. Huaracheja valmistaa Luna-Sandals, jonka takana häärii Syntynyt juoksemaan -kirjasta tutuksi tullut "Barefoot" Ted. Ted innostui Tarahumareista ja heidän sandaaleista niinkuin minäkin ja päätti minun onnekseni alkaa valmistaa niitä myyntiin.
Ted ja kirjan kirjoittaja ovat kumpikin ultrajuoksijoita, jotka olivat kärsineet jalkavaivoista ja käyneet läpi koko juoksukenkien laajan skaalan, saamatta apua, kunnes löysivät paljasjalkajuoksun ja vaivat hellittivät. Uskon että samaan pelastuneiden juoksijoiden joukkoon on heidän lisäkseen liittynyt myös lukuisia muita.
Tilasin huarachit suoraan Luna-sandalsien nettisivuilta U.S.A:sta. Sandaalit tulivat viikossa, ja toisen viikon päästä tulivat vielä toisetkin, vaikka en maksanut kuin yhdet. Kiitos Ted! Ylimääräisille oli onneksi heti kysyntää - pikkuveljeni viettää nykyään kaiket vapaat juoksien huaracheilla tunti tolkulla pitkin ounasvaaran havuisia polkuja niin että vastaantulijoiden tuulipuvut värisevät hämmästyksestä.
Huarachit ovat ohuet ja kestävät, ja niillä juostessa tekniikka on sama kuin paljainjaloin - ja niillä on pirun villi juosta. Ne ovat niin villit, että niillä on melkeinpä villimpi juosta kuin paljainjaloin. Kunnon intiaanifiilis. Olen aina ihaillut intiaaneja. Ja nyt juoksen kuin intiaani. Vuhuu! Huarachit ovat myös helppo napata käteen, mikäli on hyvää baanaa vedellä barefoottina. Huarachit käyvät kesällä myös tyylikkäinä kävelykenkinä.
Huarachien myötä olen innostunut enemmän poluilla juoksemisesta. Kaduilla juokseminen on tylsää, aivot puuroutuu ja vastaantulijoiden lonksuttelu kirkkaissa ja kalleissa ilmatyynylenkkareissa saa minut voimaan pahoin. Poluilla on enemmän meininkiä. Poluilla myöskin välttyy huarachien aiheuttamalta tuijotukselta, vaikka toisaalta olisi hyvä näyttää vähän mallia babylonille.
Juoksemiseen kandee myös yhdistää mielikuvitusta ja luovuutta niin, että nappaa väliin koivun oksasta pari leukaa, juoksee jokeen uimaan, tekee kärrynpyöriä, hyppelee isojen kivien yli, kierii savessa, syö savea, syö kuusenkerkkiä, kiipeää puuhuun, runkkaa, hyppää kalliolta, huutaa, laulaa, tanssii, voimistelee, tekee kuperkeikkoja - vain taivas on rajana, koska sinne ei voi juosta, mutta tällä menolla kylläkin lähelle sitä, man!
Rovaniemellä ei vielä paljasjalkajuoksijoita juuri näy, mutta maailmalla paljasjalkajuoksu on nostanut viimevuosina hurjasti purjeita, sekä harrastelijoiden että ammattijuoksijoiden keskuudessa. Myös kilpajuoksun historia tuntee menestyneitä afrikkalaisia, jotka juoksivat paljainjaloin. Monet kilpajuoksijat tai lajia enemmän harrastavat suosivat myös päkiöillä astumista, mikä onnistuu joillakin ohutpohjaisilla lenkkareilla ainakin lujassa vauhdissa.
Juokseminen tekee ihmiselle hyvää. Juokseminen on vanha luontainen vietti, ajoilta jolloin on metsästetty riistaa juoksemalla. Tai ajoilta, jolloin on juostu karkuun. Ehkä minäkin vain juoksen karkuun. Karkuun pelottavaa babylonia.
Babylonia, jossa juodaan rasvatonta maitoa ja syödään perunalastuja ja katsotaan televisiosta rasvatonmaitomainoksia ja perunalastumainoksia ja uutisia jotka ovat joka päivä samat ja juostaan viikonlopun jälkeen lenkkareilla väkisten karistaakseen kiloja. Tai, ajetaan autolla kuntosalille ja kuunnellaan matkalla autossa uutisia jotka ovat joka päivä samat ja ostetaan jumpan jälkeen kylmä kokis minkä jälkeen mennään kotiin katsomaan televisiosta rasvatonmaitomainoksia ja perunalastumainoksia. Ihanaa leijonat.
Loppukevennykseksi "Barefoot" Ted näyttää mallia huaracheilla juoksemisesta.